White House Down

Roland Emmerichin ohjaama White House Down (2013) sijoittuu jouluaattoon ja kertoo saksalaisesta Hans-nimisestä terroristista, joka valtaa joukkoinensa Nakatomi Plazan. Ainoa henkilö, joka voi estää Hansin ilkeät eurooppalaiset suunnitelmat, on John McClane, joka on saapunut Los Angelesiin tapaamaan vaimoaan. Eikun siis...

Jos vaihtaa tapahtumapaikan, pahikset ja Bruce Willisin pökkelöön Channing Tatumiin sekä laittaa päähän tosikkojen tyhmyyskypärän, niin saa aikaiseksi White House Downin. Elokuvassa Valkoisen talon valtaavat huolestuneiden kansalaisten ja Ameriikan isäm maan ystävien muodostamat puolisotilaalliset joukot, joille Yhdysvaltain presidentin (Jamie Foxx) harjoittama ulkopolitiikka edistää hipsterisaatiota, homosaatiota, maailmanrauhaa ja muuta ulkomaanpellemeininkiä, jossa rehelliset aseyrittäjät joutuvat taloudellisiin vaikeuksiin. Amerikassa ei ole mahdollista kirjoitella näistä aiheista Uuden Suomen blogeihin caps lock pohjassa, joten sorrettujen patrioottien ainoaksi vaihtoehdoksi jää Valkoisen talon valtaus. Tämän esteenä on tosin Channing Tatumin näyttelemä poliisi, joka sattuu olemaan puljussa ärsyttävän teinityttärensä (Joey King) kanssa. Eipä aikaakaan, kun Channing juoksentelee Jamie Foxxin kanssa vaimohakkaajapaidassaan. Tämän lisäksi elokuvassa räjäytellään paljon asioita.

Roland Emmerichin elokuvat sisältävät yhtä paljon itseironiaa ja huumoria kuin Vain elämää-sarjan Samuli Edelmann-jakso. Pahinta on kuitenkin se, että Emmerichin elokuvat eivät onnistu olemaan edes tahattomasti koomisia, vaikka dialogin taso on parhaimmillaan kuin Kyösti Pöystin pelaamasta videopelistä. Rolandia täytyy kuitenkin ihailla ohjaajana, sillä tämä pystyy toteuttamaan elokuvissaan uskomattomia typeryyksiä lähes zeniläisellä tyyneydellä. Kyseessä on ohjaaja, joka on selvästi löytänyt oman paikkansa elokuvauniversumissa. Emmerich on toimintatosikkouden peruskallio, jonka elokuvissa satunnaiset nokkeluuteen pyrkivät onelinerit tuntuvat ainoastaan päälleliimatuilta. White House Down on uskollinen lajityypilleen ja pitää rautakangen elokuvallisessa ahterissaan loppuun asti. Siitä on myös löydettävissä toimintaelokuvan hienoja perinteitä kuten:

-päähenkilöllä on vaikea suhde lapseensa, joka on todella ärsyttävä
-lapsi ei kuole elokuvan aikana, vaikka katsoja kuinka sitä toivoisi
-elokuvassa melkein räjäytetään ydinase ja puolet maapallosta
-pari terroristia aina peittoaa armeijan ja kansalliskaartin
-tästä huolimatta päähenkilöön ei terroristi onnistu osumaan (nk. stormtrooper -efekti)
-elokuvassa on pakollinen homopainikohtaus, jossa pudotaan 20 metriä lasikaton läpi
-kukaan ei kuitenkin vahingoitu silleen oikeasti
-vaikeat perhesuhteet parantuvat aina ydinaseapokalypsin uhan alla
-vaimonhakkaajassa juoksentelu parantaa urakehitystä.

White House Down on hieno osoitus siitä, että toimintaelokuvalla on vielä linnakkeita, joihin nykyajan ironian ja kepeiden kulttuuriviitteiden syöpä ole vielä kyennyt porautumaan. Tämän elokuvan katsottuaan voi muistella hyviä vanhoja aikoja, jolloin laivat olivat puuta, miehet rautaa ja toimintaelokuvat  täynnä erilaisia kemianteollisuuden tuotteita.


          
              2/5                                            4/5

Branch

Magic Mike

Todetaan nyt aluksi, että Magic Mike (2012) on kohtalaisen luokaton, mutta hyvän ilman paitaa/minuutti -ration sisältävä elokuva. Tasottomuudesta vastaa pökkelömäinen näyttelijäntyö, joka haastaa kokoomuksen pahvi-Saulin innostavuudellaan. Myöskään perhe-elokuvista tuttu tarina  ”elämän todella tärkeiden asioiden ymmärtämisestä” ei varsinaisesti pokkaa vuoden innovatiivisuuspalkintoa nuorten yrittäjien vuosijuhlilla.

Yksinkertaisuudessaan Magic Mike on lihan värinän ympärille rakennettu täysin turha kasvutarina, jossa kolmenkympin väärälle puolelle ehtinyt miestrippari/huonekaluseppä Mike (Channig Tatum) ottaa siipiensä alle elämänsä hukkaavan college drop outin (Alex Pettyfer) ja vetää penskan mukanaan strippibisnekseen. Mike opettaa jampalle alan metkut, ja kas vain poitsullahan sattuu oleman kiva kroppa sekä merkittäviä lahjoja koreografioiden oppimiseen. Sitten lentävät napit ja dollarin setelit viuhuvat. Tässä vaiheessa katsoja uskoo vielä viihtyvänsä, mutta se on harhaa. Pian paljaan pinnan kääntöpuolella katsojaa kidutetaan syväluotaavalla katsauksella miesstrippareiden kokaiininhuuruisten vosubileiden ja penispumpun käyttöohjeiden sävyttämään maailmaan. Jengi sekoilee pillereiden sekä meksikolaisten huumediilereiden kanssa ja Miken tehtäväksi jää ymmärtää, että onni löytyy keskiluokkaisesta perhe-elämästä. Kyseessä on siis Nic Cage -elokuva suurilla rintalihaksilla ja Geordie Shoren syvällisyydellä.

(Miken ja pennun lisäksi elokuvassa on muitakin hahmoja, mutta ne olisi suurelta osin voinut korvata tietokonetekniikalla. Yhteensä muilla stripprijengin hahmoilla on vuorosanoja kaksivuotiaan sanavaraston verran ja älykkyyttäkin nippa nappa yhtä paljon. Matthew ”Oscar” McGounaghgheygheyn eeppistä tanssivaa gay-Dallas Buyers Club -hahmoa lukuun ottamatta Magic Miken muut suoritukset toimivat näyttelijöilleen lähinnä koe-esiintymisenä tšekkiläiseen homopornoon.)

Mukavakavasta asetelmasta ja henkilöiden ”henkisestä kasvusta” huolimatta Magic Mikessa olisikin ainesta ennemminkin mieslihan esillepanoon kuin puhdasveriseen elokuvaan. Katsojan harmiksi ohjaaja Steven Soderbergh ei kuitenkaan ole tajunnut panostaa tarpeeksi  paljon rainan todellisen antiin eli lihaskimppujen korneihin tanssikohtauksiin, joissa lavalla esitellään toisen toistaan törkeämpiä Chippendale-kliseitä palomiehistä Village Peopleen. Öljytty liha ketkuu ja menopaussia läpikäyvän Ritvan munasarjat käynnistyvät viimeiselle ristiretkelleen. Oi, kuinka vakavia elämää pohtivia keskusteluja läpikäyvissä kohtauksissa katsoja toivookaan, että elokuva olisi kokonaisuudessaan tehty ylistämään nahka-asuja ja salijäsenyyttä sekä välttämään ikuisia stripparikliseitä á la Demi Mooren Striptease. Vaan ei. Nyt Öljyttyjen miesvartaloiden ihailu ja kieltämättä varsin nerokkaat koreografiat  keskeytetään aivan turhan usein ruikutuksella miestrippareiden kovasta kohtalosta ja huonosta elämästä. Ensin glorifioidaan nuorta lihaa ja hillitöntä tienausta, sitten valitetaan miesten esineellistämisestä. Elokuvassa onkin näiltä osin ainesta miesasiamiesten kesäjuhlien ohjelmanumeroksi tai kristillisdemareiden valistusvideoksi kaupungin vaaroista. Elokuva lupaa villiä viettelyseikkailua kiellettyyn karkkimaahan, mutta lopulta käteen jää moraalisaarna Räsäsen tapaan ja katsojalla on petetty olo.

Jos elokuvan katsoo kuten pornoa, kelaten aina vain herkullisiin osiin, saa leffasta irti puolisen tuntia trimmejä ylävartalolihaksia. Muuten kesäretki Kannelmäen Prismaan tai esimerkiksi Guantánamoon tarjoaa varmankin enemmän viihdykettä. Elokuvaa katsellessamme ystäväni totesi leffan olevan elokuvan käsikirjoittaneen Channing Tatumin fantasiaa. Oma teoriani on, että Magic Mike on kivikasvoisen Taattumin psykoterapiasessioiden tuottama tilitys, jossa katsoja saa kurkistaa herran synkkään strippimenneisyyteen ennen tähteyttä megasuosion saaneissa (ja sysipaskoissa) teinien tanssielokuvissa. Luulenpa, että jossain syvän etelän maisemissa on muutama permanentattu täti, jotka ovat saaneet palan Channingia ennen mainetta. Jätän tämän mielikuvan nyt aivoihinne.

Huonojen elokuvien kerho jää mielenkiinnolla seuraaman, mitä ensi vuonna ensi-iltansa saava, nerokkaasti nimetty Magic Mike XXL pystyy enää tarjoamaan. Vilahtaako silloin peenis?

          
              2/5                                            3/5

Deadlock

Real Steel

Joskus kannattaa lukea tarkkaan elokuvan tuoteseloste, että ei käy samalla tavalla kuin Real Steelin (2011) kanssa. Nopean vilkaisun perusteella tulin kuvitelleeksi, että kyseessä olisi tummasävyinen, dystopiseen tulevaisuuteen sijoittuva elokuva, jossa ihmiskunta hakee viimeisiä huvituksiaan robottinyrkkeilystä. Robottinyrkkeilyä elokuvassa toki on, mutta muutenhan kyseessä kiva perhe-elokuva, jossa Lassie kohtaa Riemukuplan, joka taas kohtaa Rockyn. Mukana on tietysti ärsyttävä lapsinäyttelijä. Itseään voi syyttää vain sisälukutaidon puutteesta ja elokuvan tekijöitä kaikesta muusta, kyseessä on kuitenkin aito perhejööti.

Hugh Jackman näyttelee entistä nyrkkeilijää ja  robottinyrkkeilyn promoottoria Charlie Kentonia, jolla on huonoa onnea ja rutosti velkaa ympäriinsä. Koko soppaan lisätään vielä Charlien poika Max (Dakota Goyo), jota tämä ei ole nähnyt kymmeneen vuoteen. Maxin äiti on kuollut ja varakkaisiin naimisiin mennyt täti (Hope Davis) haluaa adoptoida pojan. Charlie näkee tilaisuutensa tulleen ja nettoaa tilanteesta, mutta saa samalla pojan kesäksi niskoilleen. Kuten odotettavaa, riskejä ottava Charlie onnistuu ryssimään ainoan saumansa menestyä jälleen ja menettää loputkin fyffet. Onneksi tässä vaiheessa aivan saatanan rasittava Max löytää parivaljakon yöllisellä kaatisdyykkausreissulla vanhan sparrausrobotin, josta saadaan vesipesulla ja pari osaa vaihtamalla ihan toimiva kokonaisuus, joka onkin kohta haastamassa raskaan sarjan mestareita.

Kaatopaikalta löydetty heikossa hapessa oleva robotti nyrkkeilykehässä on ihan söpö idea, vähän kuin osallistuisi formuloihin mopoautolla tai yrittäisi keskustellä järkevästi internetissä. Tietenkin vastassa olevat mörssärit kaatuvat parilla vähän paremmalla varaosalla viritellyn peltipurkin edessä. Parhaimmillaan elokuvasta tulee mieleen Rocky 4, jossa Syltty treenaa erämaamökillä ja Dolph Lundgren laboratoriossa. Huippu-urheilussa kun raha ja ammattilaisvalmennus eivät tunnetusti tuo tuloksia, vaan ainoastaan urheiluhenki, sinnikkyys ja kova tahto. Muutenkin elokuvassa korostuu Rockyn teema altavastaajasta, joka on kuitenkin aina moraalinen voittaja. Elokuvassa haetaan vähän katu-uskottavuutta hanuriaan myöten veloissa olevan Charlien ongelmilla ja  vapaapainimeiningeistä innoituksensa hakevilla nyrkkeilyareenoilla. Toki elokuvassa esitellään  Charlien kimurantti suhde nyrkkeilysalin omistajaan Baileyn (Evangeline Lily) kanssa. Keskiössä ovat kuitenkin perhesuhteet ja leivänpaahtimen kehätreeni. 

On tietysti makuasia, pitääkö peltiheikin nousua raskaan sarjan otteluihin uskottavana. Elokuvan nyrkkeilykohtaukset ovat oikein näppäriä ja viihdyttäviä. Mutta mikä helvetti siinä on, että tässäkin elokuvassa lapsen pitää olla näsäviisas räkänokka, jolla on kuitenkin enemmän katuviisautta ja silmää nyrkkeilyn suhteen kuin näissä ympyröissä pyörivällä isällään. Kivasti elokuvassa kuitenkin isä-poikasuhde kehittyy keskinäisestä viisastelusta ja vittuilusta lämpimäksi vanhemman ja lapsen väliseksi suhteeksi. Kyllä kymmenen vuoden tapaamattomuus ja pyrkimykset hyötyä taloudellisesti omasta lapsesta voi aina antaa anteeksi. Tämähän on vakioteema amerikkalaisessa perhe-elokuvassa: kaikki perseily annetaan anteeksi, kaikki oppivat jotain ja katsoja tuntee raikkaan oksennuksen maun suussaan.

Real Steel:

2/5

3/5 

Branch 

Man of Steel

Zack Snyderin ohjaaman Man of Steelin (2013) nimi pitäisi olla oikeastaan Man of Boredom, onhan pääosassa kuitenkin tosikkojen ja mielensäpahoittajien planeetalta Kryptonilta kotoisin oleva Teräsmies. Snyderin elokuva jatkaa samaa teemaa: se on mahtipontinen, kuivan tosikkomainen ja helvetin pitkäveteinen. Vähän kuin 300, mutta ilman tahatonta komiikkaa, Gerard Butlerin sylkeä ja öljyttyjä kreikkalaisia.

Elokuva  alkaa Kryptonin viimeisistä hetkistä, sillä planeetta on tuhoutumassa kryptonilaisten harjoittaman yleisen perseilyn johdosta. Tiedemies Jor-El (Russell Crowe) saa vaimonsa Laran (Ayelet Zurer) kanssa pojan, joka on tarkoitus lähettää toiselle puolelle galaksia pois tuhoutuvalta planeetalta. Samaan aikaan peruskryptonilainen kenraali Zod (Michael Shannon) yrittää kaapata vallan säilyttääkseen vaalimansa kansallissosialistiset, eikun kryptonilaiset rotuihanteet. Kaappaus epäonnistuu ja Zod liittolaisineen tuomitaan viettämään seuraavat ziljoona vuotta vankialuksella hyytelössä säilöttynä (ihan oikeasti). Tämän jälkeen Krypton posahtaakin ja vastasyntynyt Kal-El matkaa kohti maata.

Vähän myöhemmin elokuvassa Henry Cavill näyttelee pellolta löytynyttä Clark Kentiä, joka on viettänyt lapsuutensa keskilännen junttimailla Kevin Costnerin ja Diane Lanen kasvattamana.Clark on identiteettikriisinsä vuoksi lähtenyt hipsteriparrassa vielä enemmän hevonkuusessa olevaan paikkaan joutomieheksi. Onneksi uutisissa kerrotaan löydetystä tunnistamattomasta objektista, joka kätevästi paikan päällä paljastuu haaksirikkoutuneeksi kryptonilaisalukseksi. Alukselta löytyy Jor-Elin hologrammi, joka valistaa poikaansa tämän perimästä. Saatuaan faijaltaan trikoot ja parranajokoneen Clark löytää oman identiteettinsä sileäleukaisena superrodun edustajana, jolla on kuitenkin tunnesiteet ihmiskuntaan. Samaan aikaan hyytelöstä vapautunut Zod joukkoineen päätyy maahan hylätyn aluksen kutsumana. Tässä vaiheessa ihmiskunta on jälleen uhattuna ja vakuutusyhtiöiden lakimiehet valmistautuvat vetoamaan ahkerasti force majeure -pykälään.

Teräsmiehestä on tehty kaksi elokuvaa tämän vuosituhannen puolella ja kummatkin ovat olleet yhtä jännittäviä kulttuuritekeleitä kuin Kauniaisten puhelinluettelo vuodelta 1987. Teräsmieshän ei ole kovinkaan jännittävä persoonana, mutta vanhempien elokuvat ovat ymmärtäneet hyödyntää Teriksen käsittämättömiä supervoimia tuoden reipasta camp-meininkiä peliin. Man of Steel ja Bryan Singerin ohjaaman Superman Returns (2006) ovat nojanneet tuoreempaan sarjakuvafilmatisointien paradigmaan, jossa pyritään tekemään vakavia elokuvia trikoosankareista. Tämä ajattelumalli toimii hyvin silloin kun Hugh Jackmania ei pueta keltaisiin trikoisiin. Teräsmiehen kohdalla tilanne on toinen, sillä kyseinen hahmo yhtä syvälllinen kuin pahvisauli. Vakavuus tarkoittaa elokuvassa  tylsää jeesustelua ja mielikuvituksetonta urbaanin ympäristön tuhoa. Christopher Reeven Teräsmies sentään lensi maapallon ympäri useamman kerran ja käänsi ajan taaksepäin pelastaakseen Lois Lanen. Henry Cavillin Teräsmies kärsii pääasiassa eksistentiaalikriisistä. Päätelkää itse tästä jotain.

Man of Steel: 

2/5

4/5 

Branch

Thor: The Dark World

Thor: The Dark World (2013) on jatko-osa vuonna 2011 valmistuneelle Thor-elokuvalle. Ensimmäinen osa oli sen verran hieno pläjäys, että Huonojen elokuvien kerho päätti tutustua myös Thor-elokuvien uusimpaan tulokkaaseen. Täytyy sanoa, että elokuva ei pettänyt odotuksia. Viihdyttävien ja kohtuullisten Marvel-filmatisointien rinnalla Thor pitää yllä sarjisfilmatisointien ikiaikaisia perinteitä eli vanhaa kunnon kusista elokuvakuvakerrontaa.

Elokuva alkaa ensimmäisestä Sormusten herra -elokuvasta lainatulla kohtauksella, jossa muinaisessa maailmassa asuu pahuuden kansa, Hemnes, jonka hyvät Thorin isin joukot voittavat jonkun täysin keksityn rihkaman (kutsukaamme sitä Expeditiksi) avulla. Samalla opimme, että pahikset ovat maailmoja syöviä sinisiä reptiliaaneja, joiden johtaja muistuttaa hämmentävästi omaa liskokeisariamme. Oletetussa ikiunessa uinuvat joukot eivät luonnollisestikaan himota mitään niin paljon, kun paluuta herruuteen ja avain voimien palaamiseen on mystisessä kirjahy... voimakentässä. Ja arvatkaapa vaan, kenen älykkönäyttelijättären takapihalle Expedit on vangittuna ilman kokoamisohjeita... Nataliehan se siinä.

Noh. Naisena, ja vielä kouluttautuneena naisena, Portmanin esittämän Janen on vaan ihan pakko sorkkia mystisiä voimia niitä kohdatessaan. Eihän siitä hyvä seuraa ja pian on Ässgardissa helvetti irti, kun pahat haltiat vyöryvät Star Trekistä varastamillaan aluksilla kohti Odinia. Edes kaikkinäkevä portinvartija Klippan (mistä sille maksetaan!) ei voi estää tonttujen hyökkäystä ja Odinin henki on vaarassa. Sitten tapellaan Ässgardissa, sitten hemnesin kotiplaneetalla Nockebyssä ja lopulta taas vaihteeksi Maassa, tällä kertaa Lontoossa. Jotenkin kamalan agressiivisesta ja sekavasta juonesta jää käteen lähinnä fiilis, että että nämä tämän elokuvan ruotsalaiskampaajat ovat LotR-serkkujaan äkäisempää sakkia ja muinaiset norskit ovat syöneet härskiintynyttä turskaa nimiä keksiessään.

Mutta voidaanko jo puhua tämän elokuvan pelastavasta enkelistä. Ilman Bad Ass Mother Fucker Lokia Thorin kakkonen vaipuisi kohti vääjäämätöntä unhoitusta viemärissä. Thor pullistelee uskottavasti ja rakastaa rajusti. Jane on nainen, Stella Skarsgård alasti ja loput tyypit turhia. Mutta Loki! Mahtava muotoaan morfaava, monistava ja siirtävä Loki, joka kusettaa ja vie Thoria ihan kuus-nolla alusta loppuun. Loki rakastaa äitiään ja vihaa isäänsä shakespearelaisella raivolla ja veljeä kohtaan välit on lämpimät kuin Nuorgam helmikuussa  Lokilla on hullun pitkä keppi tappeluun, eikä Ässgardin kovin äijä tarvitse mitään vasaraa. Mainitsinko jo, että Loki on oikeasti adoptoitu hemnesläinen. Siis aito reptiliaani!

Summa summarum. Thor: The Dark World sisältää juonta saman verran kuin Ikean Lack-mallisto puuta ja lähemmäs pohjoisten jumalten villiä raivoa pääsee nauttimalla kymmenen lihapullaa lapsiperheen vieressä kyseisen huonekalukaupan ravintolassa perjantai-iltana. Harvoin olen nähnyt pohjoisen mytologian kärsivän tämän tasoista hanuriraiskausta. Toisaalta elokuvassa on yksi kaikkien aikojen kovimmista pahiksista. Elokuvan loppuratkaisun myötä Thorin kolmonen menee suoraan odotuslistalle.

Thor: The Dark World:

2/5

3/5 

Branch & Deadlock

Ps. Ikea ei sponsoroinut tätä postausta.  Kuka helvetti tälläistä blogia ylipääntänsä sponsoroisi?!

Judge Dredd

Huonojen elokuvien kerho on jo usesti todennut, että 1990-luku ja sitä edeltänyt aikakausi oli surullista aikaa sarjakuvien saattamisessa valkokankaalle. Onneksi Judge Dredd (1995) ei tee poikkeusta. Samalla elokuvan kunniakkaana tehtävänä on jälleen kerran muistuttaa meitä kaikkia Sylvester Stallonen näyttelijänlahjoista. Elokuvana on Judge Dredd on toki hieman Mustanaamiota vähemmän sysipaska elokuva, mutta kyseessä on kuitenkin aito ysärikuratuote, joka on varastanut kuvastonsa Blade Runnerista, Mad Maxista sekä Kannelmäen Prisman leluosastolta.

John Wagnerin ja Carlos Ezquerran tulevaisuuden dystopiaan sijoittuva Judge Dredd on brittisarjakuvan tunnetuimpia luomuksia. (Kuuluisa sarjakuva onkin inspiroinut esimerkiksi helsinkiläisiä poliitikkoja viime talvena.) Sarjakuva kuvaa ydinsodan jälkeistä iloista postapokalypsimeininkiä, jossa ihmiskunta on asettunut asumaan valtaviin kaupunkikomplekseihin, Megacityihin. Megacityissä järjestyssä pitävät tuomarit, joille on annettu sekä poliisin että oikeuslaitoksen valtuudet. Vallan kolmijako onkin ihan homojen hommaa.

Elokuvassa Megacity 1:n järjestys on uhattuna, sillä Dredd lavastetaan syylliseksi murhaan. Samaan aikaan vankilasta karannut ex-tuomari Rico (Armand Assante) puuhastelee kulisseissa jotain pahaa. Tähän kuvioon on saatu sotketuksi mukaan myös kiintiönainen (Diane Lane) sekä Jar-Jar Binks, jota esittää Rob Schneider. Tämäkin juoni on vain kehys kaikenkarvaisille toimintakohtauksille, sillä käsikirjoitus ei ole se, mihin tässä elokuvassa on satsattu.

Heikoista raameistaan huolimatta Judge Dredd on elokuva, johon on palanut selvästi rahaa. Valitettavasti varannot on käytetty lavasteiden, erikoistehosteiden ja Stallonen rooliasun muovittamiseen. Ilmeisesti myös Etola on ollut yksi elokuvan rahoittajista. Tuotantotiimi on selvästi hallinnut myös muista elokuvista ideoiden varasta... anteeksi, lainaamisen. Tässäkin on tosin epäonnistuttu raskaasti, ja on ilmiselvää, että kaikki mahdolliset "lainaukset" ovat juolahtaneet mieliin aamuneljän aikaan kokkelin loputtua. Lopputuloksena 70 miljoonan dollarin elokuvan toteutus näyttää halvalta ja aika nololta.

Huonojen elokuvien kerhon käyttämän Judge Dredd-konsultin mukaan yksi elokuvan suurimmista virheistä on se, että arvon tuomari riisuu kypäränsä. Sarjakuvissa näin ei koskaan tapahdu. On kyllä totta, että Stallonen näyttelijäsuoritus ei olisi ainakaan huonontunut kypärä päässä, sillä herran näytteleminen on yhtä muovista kuin tämän rooliasu. Tosin turhaanhan tässä Stallonea moititaan. Harvempi kasarilla uransa huipulla ollut toimintatähti on yleisesti loistanut enää ysärillä. Paska vuosikymmen, ei voi mitään. Kyllä tässä jäädään aika jälkeen Rambosta ja kovimmista Rocky-elokuvista.

Rob Schneider tekee roolin täysin turhana tyyppinä, joka ei valitettavasti kuole elokuvan aikana. Tämä on todella harmillista. Harmillista on myös se, että Rob Schneider tekee edelleen elokuvia. Armand Assante näyttelee Ricoa. On hieman vaikeaa ottaa vakavasti tyyppiä, jonka nimestä tulee mieleen lähinnä brasilialainen miesprostituoitu. Olemme myös pohtineet, millä ilveellä Max von Sydow ja Jürgen Prochnow ovat päätyneet tähän elokuvaan. Oletettavasti on ollut kyse rahasta. Rahaisan palkkion lisäksi mieleen tulevat uhkailu ja kiristys. Ehkä jonkun perheenjäsenen kidnappaus. Ei voi tietää. Diane Lane on ainoa vähänkään luonteva näyttelijä koko elokuvassa. Se ei valitettavasti pelasta paljoakaan.

Tällä kuralle on  kuitenkin vaihtoehto, nimittäin Pete Travisin ohjaama Dredd (2012), jossa Dreddin roolissa nähdään Carl Urban, kypärä päässä tietenkin. No, allekirjoittaneelle päähinekysymys on ihan se ja sama, mutta kyseessä on oikeasti yksi tämän vuosikymmenen hienoimpia toimintaelokuvia. Siis ihan oikeasti, ilman hipsteripersesarkasmia.

 Judge Dredd:

4/5

4/5 

Branch

And the Oscar goes to....

Tänä vuonna Oscar-gaalassa on ehdokkaina  aivan liian hyviä elokuvia. Tällainen hehkutus antaa ensinnäkin valheellisen kuvan Hollywoodista ja sen elokuvallisesta tasosta, ja toiseksi on se samalla myös karvas pettymys meille kuraelokuvien ystäville. Huonojen elokuvien kerhon hengessä olemme koonneet kaikille teille selluloosan ystäville kätevän pikku listauksen ehdolla olevien näyttelijöiden vaihtoehtoisista tuotoksista.

Miespääosaa havittelevat

Christian Bale: Unohtakaa Chrisun suoritus American Hustlessa ja kääntäkää sen sijaan katseet Balen suoritukseen kuraelokuvien ruhtinaan Nicolas Cagen rinnalla laatuelokuvassa Kapteeni Corellin Mandoliini (2001). Vähemmän romantillisen elokuvan ystäville löytyy aina herkkä ja sysipaska Terminator Salvation (2009), jonka kässäriä Bruce Wayne huhupuheiden mukaan peukaloi saadakseen lisää valkokangasaikaa hahmolleen. Hieno veto!

Leonardo DiCaprio: Atlantin pohjassa makaavasta kylmäsäilötystä vihanneksesta Wall Streetin sudeksi. Kuudessatoista vuodessa Leo on tehnyt merkittävän parannuksen, mutta mukaan mahtuu edelleen laadukasta kuraa, kuten lähinnä unilääkkeeksi sopiva The Aviator (2004) ja epäilyttävästä hippipaskasta kertova The Beach (2000).

Matthew McConaughey: Tätä päivää emme uskoneet näkevämme. Matthew MacConaghey, huonojen elokuvien stahanovilainen työn sankari! Surfer, Dude (2008), joka on tuonut meille muun muassa laatuelokuvat Pelimiehen painajainen (2009), Sahara (2005) ja (lisää oma MäcConaghegheyhe-suosikkisi tähän) on vihdoin tehnyt uskottavan roolisuorituksen ja kyennyt pitämään jopa paidan päällään. Jos ura jatkuu moisessa nousukiidossa, pitää ehkä jopa opetella kirjoittamaan Mattin nimi ilman lunttausta IMDb:stä. Tosin täytyy huomauttaa, että laadukkaampien roolien lisäksi Matthew tullaan näkemään Magic Mike 2:ssa (ehkä) eli toivo elää edelleen.

Chiwetel Ejiofor ei todellakaan ole mikään vapautensa puolesta taistellut orjuutettu mies, vaan Rakkautta vain (2003) sokeripläjäyksen iki-ihana Peter tai korkeintaan nörttiunelma Serenityn (2005) myyttinen "The Opetative".

Bruce Dern on tehnyt elämässään ihan liian hienon uran. Kuraelokuvia on listalla huomattavan vähän, ja tätä paheksumme syvästi. Onneksi tuotoksista löytyy sentään sellainen pahoinvoinnin väristyksiä aiheuttanut helmi kuin The Haunting (1999). Ei ole mennyt tämänkään näyttelijän ura hukkaan.

Naispääosan patsaasta taistelevat

Ensinnäkin. Kuka päästi naisen valkokankaalle?

Toiseksi....

Sandra Bullock!!! Sandra Bollocks, sanomme me. Eli siis mitä helvettiä? Naistensarjan Matthew McConaughey yllättää jo toistamiseen Oscar-karkeloissa. Tämä alkaa olla huolestuttavaa käytöstä naiselta, joka on tarjonnut meille niin paljon myötähäpeää ihanan romanttisilla elokuvillaan The Proposal (2009 ) ja Two Weeks Notice (2002) sekä jännittävillä Miss Congeniality - ja Speed-rykäyksillään. Onko Hollywood niin julma, että se pakottaa keski-ikäisen naisnäyttelijän oikeisiin elokuvarooleihin?!

Meryl Streep, jolla on selvästi kanta-asiakasalennus Oscar-ehdokkuuksiin, on tällä kerta loihtinut valkokankaalle ärsytttävän kuvauksen perheen sielunelämää hallitsevasta matriarkasta. Totuuden nimissä on todella vaikeaa valita Merylin kamalimmat roolit tähden "parhaiden" suoritusten joukosta. Onko se hirvittävän yliampuva veto Rautarouvana (2011) vai narttupomon rooli  Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvassa (2006)? Totuuden nimessä on todettava, että yksikään rooli ei saa yökkäysrefleksiä ihan yhtä nopeasti käyntiin, kuin Merylin siirappinen rooli Clintin rakastajattarena elokuvassa Hiljaiset sillat (1995). Hyi olkoon! (Arvosteluumme on saattanut vaikuttaa Deadlockin syvä ja vankkumaton viha tätä Oscar-juhlallisuuksien vakio-piñataa kohtaan.)

Cate Blanchett on eittämättä lahjakkaimpia näyttelijöitä maailmassa. Silti hänen kohdallaan on todettava vain seuraavat sanat: Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta (2008). Kyseessähän on aito pahan mielen elokuva, joka saa vatsan kiertämään vielä vuosien jälkeen. Haluamme myös huomauttaa, että okkultistikommari ei vedä pahiksena vertoja okkultistinatsille, ja kukaan ei selviä hengissä lennettyään kilometritolkulla jääkaapin sisässä. Kiitos vaan Steven Spielbergille tämän vuosituhannen kusisimmasta elokuvasta.

Amy Adams on tehnyt lyhyen uransa aikana jo melkoisen vaikutuksen Huonojen elokuvien kerhoon. Vai mitäpä sanotte seuraavista kukkasista: Man of Steel (2013), Meryl Streepin(!) kanssa tehty Julie & Julia (2009) ja Hääheila (2005). Amylla on tosin valitettavana tapana ottaa tasaisin väliajoin vastaan rooleja myös hyvissä tuotannoissa. Paheksumme!

Judi Dench on Merylin tavoin Oscareiden vakiokalustoa. Judi on urallaan ansioitunut hienona näyttelijänä, ja on siksi onnistunut pitkään välttämään pienen kerhomme haukankatsetta. Iloinen fakta kuitenkin on, että elämän mittaiseen elokuvauraan on pakko livahtaa sekaan myös muutama harrasteryhmämme kriteerit täyttävä teos. Judilta suositammekin kokeilemaan klassikoita Pirates of the Caribbean - Vaarallisilla vesillä (2011) ja Riddickin aikakirja (2004), jossa Judi pääsee esittelemään taitojaan metodinäyttelyn luonnonlahjakkuuden, tuon "2000-luvun Brandon", Vin Dieselin rinnalla. 

Loppuun omat heikosti perustellut veikkauksemme: 

Parhaan elokuvan vie Dallas Buyers Club tai 12 Years a Slave. Miespääosan pääsee pokkaamaan Matthew ja naista juhlii Cate tai Amy. Ohjaajan pysti menee Steve McQueenille, sillä herralla on aika monta kovaa päänahkaa jo vyön alla.

Deadlock & Branch

The Last Stand

Tutustuin Jee-Woon Kimin kädenjälkeen ohjaajana ensimmäisen kerran syksyllä 2012 käydessäni katsomassa Rakkautta&Anarkiaa -festivaalin ohjelmistossa esitetyn I Saw the Devil (2010). Kyseessä on sarjamurhaajafilkka ja kostotarina, jossa agentti jahtaa sarjamurhaajaa, joka on murhannut agentin kihlatun. Elokuva oli ihan näppärä oman lajityyppinsä edustaja siihen asti kunnes tajusin, että sen olisi pitänyt loppua jo viisi kohtausta aikaisemmin. No, ehkä se loppuisi kohta.

Tämä oli turha toivo, sillä filmi jatkui ja jatkui ja jatkui. Poliisi jahtasi edelleen sarjamurhaajaa, joka sai aina välillä niin pahasti nekkuunsa, että normaali ihminen olisi esimerkiksi kuollut. Sitten tuli nokkela juonenkäänne ja sarjamurhaaja pääsikin niskan päälle, mutta sitten taas kävi jotain ja kaikki muuttui taas, mikä tässä vaiheessa oli oikeastaan ihan sama. Katsellessani valkokankaan loputonta kissa ja hiiri -leikkiä mieleeni juolahti lukuisia ajatuksia. Ihan hirveetä paskaa. Pitää käydä elokuvan jälkeen vessassa. Ei helvetti. Saakohan enää tähän aikaan mistään kahvia? Miten olisi kalja? Milloinkohan seuraava bussi lähtee kotiin? Oliko meillä huomenna vielä joku näytös? Minä valitsen seuraavan elokuvan. Nyt se loppuu. Eikä mitä, jatkuuko tää vieläkin?! Miten on mahdollista, kysyn vaan! Ikävää myöntää, mutta loppujen lopuksi kyseisessä elokuvassa parasta oli lopputekstit, joiden aikana sai vihdoinkin nostaa perseensä penkistä.

Kimin ohjaama The Last Stand (2013) on onneksi kestoltaan lyhyempi ja siihen on saatu pääosaa esittämään itse Arnold Schwarzenegger. The Last Standin tarinahan menee siten, että meksikolainen huumepomo (Eduardo Noriega) pakenee FBI:n kätösistä ja suuntaa pakomatkansa kohti kotimaata. Tietenkään pakomatkaa ei tehdä incognito, vaan kunnon superrikollinen matkaa hyvin istuvassa puvussa uudenkarhealla urheiluautolla kätyreiden raivatessa tiesulun toisensa jälkeen. Kaikeksi onneksi Meksikon rajan läheisyydessä sijaitsevassa pikkukaupungissa toimii sheriffinä Arnold, joka on tietenkin aikaisemmin toiminut Los Angelesin poliisivoimissa, mutta jostain täysin keksitystä syystä päätynyt tuppukylän lainvalvojaksi. Pitää kuitenkin muistaa, että Arskalla on ollut urallaan vastassa muun muassa Darth Vaderin ääni, predator, Jesse Ventura, T-1000, vanha vihtahousu sekä oma klooni. Siinä ei meksikolainen huumehemmo iskujoukkoineen tunnu missään.

The Last Stand on aika perustoimintakuraa. Ohjaaja ei ole pitkittänyt elokuvaa ihan yhtä paljon kuin aikaisempaa ohjaustyötään, mutta ei edelleenkään osu ihan nappiin. Tämä ei johdu pelkästään lopun pakollisesta äijäperseilystä, vaan elokuvan olisi voinut päättää vähän aikaisemmin. Tiivistäminen on se sana, mitä tässä haen. Elokuva on käytännössä iso takaa-ajokohtaus, jonka loppupuolella Arska pääsee ampumaan pumppuhaulikolla Terminator-tyyliin ja käyttämään nyrkkejään. Sivuosassa häärää Johnny Knoxville laillisuuden rajamailla hääräävänä ase-eksperttinä, mikä tietenkin myös kertoo elokuvan laadukkuudesta. En todellakaan tiedä, että millä verukkeella Forest Whitaker on saatu FBI-agentin rooliin. Eduardo Noriega on ihan pätevä, mutta kohtuullisen kliseinen pahis.

Vähän tulee mieleen, että tässähän on ehta Jean-Claude Van Damme -elokuva (pahoitteluni Deadlockille tästä rinnastuksesta), jossa pääosassa sattuu vain olemaan Jean-Clauden sijaan kasaritoiminnan kirkkain tähti. Ei voi muuta kuin jälleen kerran todeta, että Neuvostoliiton romahtaminen pilasi amerikkalaisen toimintaelokuvan.

The Last Stand:

3/5

3/5

Branch

Uudet arvostelukriteerit

Huonojen elokuvien kerho on päättänyt vuoden 2014 aluksi tarkentaa arvostelukriteerejään. Olemme aikaisemmin käyttäneet satunnaisesti (eli ehkä noin kaksi kertaa) Timo Koivusalo -asteikkoa (TK-asteikko), mutta emme ole sen tarkemmin määritelleet asteikkomme sisältöä. Uuden vuoden kunniaksi saatamme kuitenkin vihdoin esitellä teille perusteet asteikon skaalasta ja sisällöstä.

Pääpiirteisesti TK -asteikko kuvaa elokuvan taiteellisen ja tuotannollisen kunnianhimon tasoa. Toisin sanoen siinä kuvataan yleisvaikutelmaa elokuvan tuotannollisista ansioista, kuten kuvauksesta, käsikirjoituksesta ja lavastuksesta näyttelijäntyötä unohtamatta. Kuten aikaisemmista arvosteluistamme saatatte päätellä, TK-pisteiden saaminen ei ole varsinaisesti kunniaksi elokuvalle. TK-asteikko lähtee siitä, että mitä kusisempi tuotanto on kyseessä, sitä enemmän pisteitä ropisee. Timppoja jaetaan yhdestä viiteen ja arvostelut tunnistatte tästä tunnuksesta: 

Timo antaa Sibeliukselle 5/5!

Timo Koivusalo -asteikon lisäksi olemme lanseeranneet blogiimme myös uuden laajemman arvosteluasteikon, jossa kuvaamme subjektiivisesti sitä pettymyksen ja tyhjän raivon tunnetta, joka valtaa katsojan paskan elokuvakokemuksen jälkeen. Tämä asteikko tunnetaan lyhyesti jatkossa vain "perseestä-asteikon" nimellä. Perseestä-asteikko (P- tai vaihtoehtoisesti JC-asteikko) toimii samoin kuin TK-asteikko, eli mitä suurempaa kuraa on tiedossa, sitä korkeammat pisteet elokuva saa.

 

Viisiportaisen perseestä-asteikon tunnuksena on puolestaan tämä klassinen herrasmies:

James on innoissaan uusista ystävistään.

Huonojen elokuvien kerho pidättää itsellään oikeuden määritellä ja käyttää molempia asteikkoja ihan miten sattuu. Esimerkiksi näin:

Kaunis mieli:


3/5

2/5



Kaksipäisen kotkan varjossa:

5/5

Deadlock & Branch

∞/5



 

Kaukainen maa

Timo Koivusalo on saanut osakseen jatkuvaa ja täysin ansaittua kritiikkiä sekä pilkkaa myös tämän blogin kirjoittajien osalta. Tietäkää, hyvät lukijat, että huono maku, taipumus paisutella ja vääristellä historian tapahtumia ja jopa rasismiksi tulkittavissa olevien stereoptypioiden esittäminen kansojen syvimmästä ytimestä eivät ole yksin suomalaisten huippuohjaajien etuoikeuksia. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii vuonna 1992 julkaistu Ron Howardin ohjaama elokuva Kaukainen maa (Far and Away), joka tuskaisan pitkän kestonsa aikana onnistuu esittämään irlantilaiset yksinomaan  yksinkertaisena, lapsenomaisena sekä rytmikästä musiikkia harrastavana kansana, jolla on hieman hassuttelevaa taipumusta juopotteluun ja primitiiviseen väkivaltaan sekä julmuuksiin. Nykyaikana, poliittisen korrektiuden vallitessa, irlantilaisia ei saa enää esittää samalla tavalla, mutta 1990-luvulla se ei ollut niin tarkkaa. Silloin asiat sanottiin vielä, niinkuin ne olivat!

Titanicilla oli kaikki vielä hyvin.

Elokuvan juoni on lyhykäisyydessään seuraava: Peri-irlantilainen Tom Cruise esittää landepaukkua, joka lähtee kostamaan maanomistajalle vuokrarästeistä johtuvaa häätöä, mutta päätyy lopulta karkaamaan Ameriikkoihin Nicole Kidmanin esittämän maanomistajan "feministityttären" kanssa. Eripurainen parivaljakko päätyy Bostoniin hanttihommiin ja yrittää saada rahat kasaan, jotta voisi päätyä landepaukuiksi Oklahomaan, sellaiseen kivan idylliseen maalaismaisemaan ilman vanhan maailman rajoitteita. Tämän "romanttisen" kepulaisen unelman toteutuminen viekin lähes kaksi ja puoli tuntia. Matkalla karisevat ennakkoluulot köyhistä ja rikkaista sekä viimeinenkin uskottavuus sysipaskoista näyttelijänsuorituksista. Tosin täytyy huomauttaa, että 1800-luvulla on osattu tehdä ilmeisen hyviä permiksiä ja hiusten pehmennyksiä.

Elokuvan juonella ei oikeastaan olekaan mitään väliä, sillä lopulta elokuvan keskiöön nousee vain elokuvan todellista pääosaa esittävä Tom Cruisen kammottava irlantilaisaksentti. Niukasti kakkoseksi tälle mongerrukselle jää vain Kidmanin australiasta muokattu protestantti-irkkuilu. Tomppaa kuunnellessa (jossain vaiheessa naurun ja häpeän aaltojen välimaastossa) sitä alkaa pohtimaan, että eikö maailmasta todellakaan vuonna 1992 löytynyt yhtään lahjakasta irlantilaista roolia vetämään. Katsotaanpa. Olivatko Liam Neeson, Pierce Brosnan tai vaikka jumalauta Aidan Quinn varattuina? Myös esimerkiksi lontoolainen Daniel Day-Lewis teki pari vuotta myöhemmin kohtalaisen kovan näyttelijänsuorituksen irkkuna. (Saattoi saada siitä jopa Oscar-ehdokkuuden.) Heidän sijastansa nenäänsä on kuitenkin päässyt valkokankaalle esittelemään ysärin alun kultapoika, vaikka kaikki jo silloin tiesivät, että ei Tompasta ole mihinkään ilman lentokonetta ja arjalaista wingmania. Tompan äänihuulia ja katsojaakin pahemmin sääliksi käy kuitenkin kaunista Nicole Kidmania, jonka kohtaloksi jää elokuvassa valita Tom Cruisen ja Thomas Gibsonin näyttelemän gay-tekoviiksimiehen väliltä. Tasan eivät mene nallekarkit, eivätkä myöskään heteromiehet. Seksikkäintä ja miehekkäintä roolia elokuvassa kantaakin Senior Chief Petty Officer Miles O'Brien. Make it so!

Pahimmillaan elokuva muistuttaa katsojaa Koivusalon mestariteoksesta Kaksipäisen kotkan varjossa, tosin korkeammilla tuotantoarvoilla. Irlantilaiset maajussit ovat juopottelusta ja köyhyydestä huolimatta joviaaleja tyyppejä ja protestanttiset maanomistajat ovat sympaattisia kaappijuoppoja, joilla ei ole mitään tekemistä vuokraviljelijöiden kurjuuden kanssa. Maanomistajan kätyri on tässä elokuvassa pahis, joka polttaa köyhien viljelijöiden kodit. Kukaan ei ole mistään vastuussa, kurjuus on vain pittoreski yksityiskohta ja Irlannissa on kivat rantamaisemat. Koivusalolainen historiakäsitys puskee tässä teoksessa pintaan kuin hukkuneen ruumis jäiden sulaessa keväällä. Onneksi elokuvassa ei ole kiusallisia musiikkinumeroita.Voisi hyvin olla. Parit näppärät irlantilaiset rallatukset. Ai saatana.

Kaiken tämän kauheuden keskellä asioita tuntuu olevan niin kovin vaikea laittaa perspektiiviin. Viimeistään Nicolen kurkkiessa Tompan penistä kulhon alta on katsojan hyvä muistaa, että ohjaajan puikoissa häärii Ron Howard, mies, joka myöhemmin loi meille Kauniin mielen ja Da Vinci -koodin. Mitä siis oikein odotimme? Tämä tietoisuudessamme Kaukainen maakin alkaakin tuntua ihan siedettävältä elokuvalta. Aina voisi olla huonommin. Tämäkin voisi olla Markus Selinin tuottama.

Branch & Deadlock