Showgirls

Alankomaista Hollywoodiin rantautunut Paul Verhoeven on yksi suosikkiohjaajistani, jonka uralta löytyy todellisia helmiä. Robocop (1987) on ollut yksi lempielokuvistani viimeiset 20 vuotta ja nykyään olen jopa tullut asian suhteen ulos kaapista. Toinen suosikkini on Total Recall (1990), jonka pääosassa pällistelee Itävallan lahja meille huonojen elokuvien ystäville. 

Jo vuosia olen kuullut huhuja, joiden mukaan Verhoevenin elokuva Showgirls (1995) olisi todellinen kurafilmi, oikea kalkkunoiden kalkkuna. Jotkut elokuvat ovat todellakin maineensa veroisia. Showgirls on todennäköisesti syntynyt siten, että Cosmopolitanin vuosikerta ja krapulaoksennus on vedetty blenderissä sekaisin ja sen jälkeen heitetty filmille.

Elokuva kertoo Nomi Malonesta (Elizabeth Berkley), joka saapuu Las Vegasiin luodakseen itselleen tanssijan uran. No, koska jostain on aloitettava, niin Nomi päätyy strippibaariin nakuilemaan. Nomin unelma on kuitenkin päästä nakuilemaan ”tyylikkääseen” suuremman luokan tanssiproduktioon. Show`n tähtenä keekoilee Gina Gershonin esittämä Cristal Connors, joka tapailee taustalla työskentelevää liikemiestä Zack Careyta (Kyle MacLachan), joka taas viehättyy Nomista. Tästä "nerokkaasta" ja ei ollenkaan ennalta arvattavasta juonikuviosta seuraa yliampuvaa draamaa ja vosuilua. Kumpaakin elementtiä Verhoeven annostelee reilulla kädellä. Katsoja tuntee olevansa kuin koiranäyttelyn tuomari, jonka pitäisi valita näyttelyn paras narttu.

Showgirls on saippuaoopperamuotilla toteutettu kertomus viihdeteollisuuden pimeästä puolesta. On vähän häpeällistä kuvata elokuvan tarinaa näinkin monisanaisesti, koska se ei ansaitse sitä. Reginasta ja vähän tuhmemmasta Harlekiini-kirjasta vohkitun juonen kruunaavat keskimäärin kauheat henkilöhahmot ja pöljä näyttelijätyö (mainiota Gina Gershonia lukuunottamatta). Elokuvan kammottavuutta lisäävät jopa Top Gunin lemmiskelykohtausta kiusallisemmat intiimikohtaukset, joiden hekumallisuus on ehkä jossain housuun kakkaamisen tasolla.

Tarina tai henkilöhahmot eivät ole kuitenkaan keskiössä tässä rainassa. Verhoevenin elokuvan ehdottomasti tärkein elementti ovat tissit. Katsoja ei voi, sukupuolesta ja seksuaalisesti suuntautumisesta riippumatta, olla huomioimatta elokuvassa esiintyviä lukuisia maitorauhasia. Elokuvan motiivi on todennäköisesti runsas hinkkien ja paljaan pinnan näyttäminen valtavirtaelokuvassa, mutta silleen satiirisesti. 

Ehkä ei kannata kuitenkaan liikaa pohtia, miksi Showgirls on tehty. Katsoin viime vuoden puolella Mark Cousinsin dokumenttisarjaa Elokuvan tarina (The Story of Film: An Odyssey, 2011), jossa haastateltiin Verhoevenin kanssa yhteistyötä tehnyttä käsikirjoittajaa Edward Neumeieria. Neumeier kertoi Verhoevenin 1990-luvun tuotantoon kuuluvan Starship Troopersin (1997) taustoista. Verhoeven olisi halunnut tehdä elokuvan saksalaisista nuorista, jotka vuonna 1935 päättävät aatteen palosta liittyä kansallissosialistiseen puolueeseen. Tästä  ei voinut Hollywoodissa ihan tuollaisenaan tehdä elokuvaa, mutta tieteiselokuvissa tunnetusti rajoja voi venyttää, joten kyseinen idea päätyi Starship Troopersiin. Lopputuloksena on hieno satiirinen tieteispläjäys.

Olisi kiinnostavaa tietää, millainen amerikkalaiseen elokuvatuotantoon sopimaton ajatus Verhoevenilla on ollut mahdollisesti Showgirlsin taustalla. Toisaalta, tarvitseeko ihmiskunta kyseistä tietoa?

Branch

Operaatio Valkyrie

Natsit esitetään viihdeteollisuudessa aina niin kovin negatiivisessa valossa. On Schindlerin listaa ja Perikatoa, mutta kolmannen valtakunnan pikku hulluttelun sekaan mahtui varmastikin monia hienojakin ihmisiä. Näistä lähtökohdista on lähdetty rakentamaan jännitysnäytelmää natsihassuttelun eri tasoista. Saksalaiset olivat kyllä tehneet aiheesta jo muutamaa vuotta aikaisemmin huomattavasti paremman elokuvan (Stauffenberg, 2004), mutta Tom Cruise halusi roolin, jossa käyttää silmälappua. Koska Pirates of the Caribbeanin casting oli jo tehty, syntyi Operaatio Valkyrie (Valkyrie, 2008). 

Bryan Singerin ohjaama Operaatio Valkyrie kertoo Claus von Stauffenbergistä (Tom Cruise), joka kyllästyy olemaan natsi ja päättää ystävineen räjäyttää Hitlerin heinäkuussa 1944. Ymmärrän, että elokuva perustuu tositapahtumiin, mutta siltikin juoni tuntuu kovin heppoiselta. Von Stauffenberg & co juonittelee hyvät kaksi tuntia elokuvasta, mutta historiaa tunteville ei varmastikaan tule yllätyksenä, että täysien amatöörien juoni menee pahasti puihin. Elokuvan jännitysmomenttikaan ei näin ollen ole kummoinen. Suurimman osan leffasta Tomppa käyttääkin koikkaroimalla erilaisissa univormuissa, vikittelemällä vaimoaan ja puhumalla brittiläisittäin puhuvien upseereiden (mm. Kenneth Branagh) kanssa pahaa Hitleristä tämän selän takana. Vielä kun lopun yltiötraagiseen teloituskohtaukseen on saatu todellinen ”you can be my wingman” -kohtaus, on elokuvan katsojalla haukotuksissa ja kikatuksissa pitelemistä. Ei kovin yllätyksellistä, mutta sitäkin koomisempaa.

Koomisuus elokuvassa on monien tekijöiden summa, mutta suuri kiitos elokuvan höpöhöpö-faktorin noususta kuuluu kyllä elokuvassa kuultaville aksenteille. Niiden osalta Operaatio Valkyrie on aivan omassa sarjassaan! Tomppa ei tunnetusti ole kovin hyvä, mitä tulee vieraisiin murteisiin, joten luojan kiitos hänen on tässä elokuvassa annettu ilmaista itseään amerikaksi. Nillitykseni johtuu siitä, että elokuvassa kuullaan ainakin kolmea eri versiota englannin kielestä. Myönnettäköön, että on Saksassakin aluekohtaisia murre-eroja, mutta harvemmin niillä korostetaan henkilöhahmojen henkisiä ja moraalisia ominaisuuksia ihan näin rankasti. Operaatio Valkyriessä totaalihyvikset puhuvat ehtaa amerikkaa ja tiukkapipoiset puolihyvikset sujuvaa brittienglantia. Aidot pahikset, sellaiset ihan oikeat natsit, puolestaan ilmaisevat itseään viehättävän korostetuilla saksalaisaksenteilla. Näihin rooleihin on myös palkattu aidot saksalaisnäyttelijät. Näin yleisölle ei vahingossakaan jää epäselväksi kuka on oikeasti paha ja kuka vain leikkii olevansa natsien puolella. Jenkkinatseilla katsoja saadaan ehkä myös unohtamaan se, että leffassa on pikku pakko hurrata vanhan kunnon kansallissosialistisen puolueen jäsenille sankareina.  

No onko elokuvassa sankareita vai ei? Berliinissä on von Stauffenbergille omistettu katu, joten ainakin semilegitiimistä sankarhahmosta on tosiaan kyse. Toisaalta toisen maailmansodan jälkeen aika moni vankka natsi koki maineensa puhdistuksen, koska muuten teloituslinjalla olisi ollut iso osa aatelistoa ja muuta kermaperseväkeä. Mutta mitenkäs von Stauffenberg? Elokuvan tapahtumat sijoittuvat alkuvuoteen 1944 ja lähestyy loppua kohti huipennustaan eli heinäkuun 20. päivän salaliittoa. Nyt täytyy todeta, että aika monta vuotta on von Stauffenberg ihan tyytyväisenä vuonna 1933 valtaan nousseen Hitlerin pikku harrastuksia vierestä seurannut. Elokuvassa Tompan roolihahmolla ei luonnollisestikaan ole ollut mitään käryä niistä pienistä ihmiskokeista, joita natsi-Saksa on vuosikymmenen harjoittanut. Kyynisempi katsoja voisi kuitenkin todeta, että vasta keväällä vuonna 1944 sattunut väliintulo oli oikeastaan vain Stauffin keino välttyä myöhemmiltä syytöksiltä. Kännissä ja läpällä -argumentin ollessa vielä varsin tuntematon, saattoi natsiperseilystä nimittäin joutua kohtalaisiin vaikeuksiin sodan jälkeen. 

Näistä roolihahmojen syvempien tunteiden ja motiivien pyörittelystä olisi saanut huomattavasti enemmän irti, mutta luonnollisesti mihinkään syvällisempään pohdintaan von Stauffenbergin asteen hitaasti heräävästä omatunnosta ei mennä. Ja koska kyseessä todellakin on mitä suurimmassa määrin Tom Cruise -elokuva, on von Stauffenbergista maalattu täysin sieluton kuva sankarina, hienona sotilaana, lojaalina ystävänä ja suurena rakastajana. Tarkemmin ajatellen Operaatio Valkyrie on Top Gun siirrettynä toiseen maailmansotaan.

No jos se kerran on näin paska, niin miksi vaivautua? 

Operaatio Valkyrie on ainoa Tom Cruise -elokuva, josta olen maksanut täyden hinnan elokuvateatterissa. Luonnollisesti tiesin jo saliin kävellessäni, että tulen näkemään pari tuntia silkkaa paskaa. Elokuvan hienous piilee kuitenkin juuri tässä. Se on paskaa, mutta se on tosissaan tehtyä täysin huumoritonta paskaa Vakavasta Aiheesta. Ihmiskohtalot ovat naurettavan traagisia, hahmot ihastuttavan yksiulotteisia, Hitler on paha, von Stauffenberg on hyvä ja juoni on korvattu pääosanesittäjän perseellä. Lisäksi elokuvassa on Tom Cruise natsina. Väitättekö vielä, että tämä ei ole hyvä syy uhrata muutamia euroja ja joitain tunteja elämästään?

Deadlock

Jäätävä polte

Valtion elokuvatarkastamo kielsi aikoinaan melko absurdin kohun saattelemana Renny Harlinin elokuvan Jäätävä polte (Born American, 1986). Elokuva pääsi lopulta levitykseen leikattuna versiona. Syitä elokuvan sensuroimiseen löytyi muun muassa väkivaltaisuudesta ja Neuvostoliiton vastaisista sisällöistä. Oma teoriani mukaan nämä ovat olleet vain tekosyitä ja oikea syy löytyy kyseisen pläjäyksen uskomattomasta huonoudesta. Jäätävä polte on nimittäin jäätävän paska elokuva.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen (HS Kuukausiliite 31.3.2012) tämänkin elokuvan tuottanutta Markus Seliniä käsittelevässä henkilökuvassa kerrotaan Jäätävän poltteen syntyhistoriasta. Renny ja Markus päättivät suomalaista taide-elokuvaa kohtaa tuntemaansa antipatioiden johdosta muuttaa meikäläisen elokuvan ja tehdä suomalaisen Rambon. Omasta mielestäni pojat eivät ihan onnistuneet, mutta Jäätävän poltteen katsottuaan Rambo 3 alkaa vaikuttaa vakavalta kuvaukselta 1980-luvun suurvaltakonflikteista.

Jäätävä polte kertoo kolmesta amerikkalaisnuorukaisesta (Mike Norris, Steve Durham ja David Coburn), jotka Lapissa matkaillessaan saavat päähänpiston vierailla itäisen rajanaapurin puolella. Pojat eivät rajamuodollisuuksista piittaa ja päätyvät jostain käsittämättömästä syystä vähän ammuskelemaan ja räjäyttelemään lähikylässä. Neuvostoliiton kaltaisessa diktatuurissa tälläisestä perseilystä joutuu vankilaan. Vankila, johon jampat päätyvät, on karmea rotankolo, jossa pelataan shakkia ihmisnappuloilla. Siellä oleilee myös Vesa Vierikko. Kuten juonikuvauksesta voi päätellä, olen pyrkinyt unohtamaan koko elokuvan.

Lähtökohtaisesti harva toimintaelokuva loistaa käsikirjoituksellaan, mutta tässä ollaan menty niin pitkälle idioottihorisontin toiselle puolelle, että paluuta ei ole. Juonelliset puutteet voi tässä tyylilajissa antaa melko helposti anteeksi, jos elokuva on muuten kelpo mäiskettä. Renny Harlin on kuitenkin ohjaajan urallaan tehnyt ihan näppäriä toimintaelokuvia, kuten Die Hard 2 (1990) ja Long Kiss Goodnight (1996), mutta Jäätävästä poltteesta näppäryys on kaukana. Elokuvassa on tavoiteltu suuren maailman tyyliä ja amerikkalaisen toimintaelokuvan estetiikkaa. Lopputuloksesta tulee kuitenkin mieleen Neljän ruusun tai jonkun muun vastaavan ysäribändin musiikkivideo, jossa räjäytetään televisio. Vähän sinne päin, mutta ei kuitenkaan.

Jäätävästä poltteesta löytyy amerikkalaisen 1980-luvun toimintaelokuvan naiivi maailmankuva ja väkivaltaisuus, mutta siitä puuttuu samalla lajityypin keveys ja viihdyttävyys. Elokuva ei tarjoa ikimuistoisia nokkelia lausahduksia tai edes riittävän hyvää tahatonta komiikkaa. Toimintaelokuvan hienous on nimenomaan siinä, että se tarjoaa katsojalle mahdollisuuden humoristissävyiseen fiilistelyyn. Jäätävää poltetta ei halua fiilistellä, sen katsottuaan tekee mieli ottaa yhteyttä kuluttajaviranomaiseen ja vaatia hyvitystä elokuvan katsomiseen käytetystä ajasta.

Kyseistä teosta voi muuten ihailla Orionissa 19. tammikuuta. Suosittelen ottamaan varmuudeksi teatteriin mukaan jallupullon ja oksennuspussin, jos elokuvan aikana tulee henkisesti tai fyysisesti paha olo.

Branch