Elokuvapoiminnat vuodelle 2013

Uusi vuosi on ovella ja sen myötä elokuvateattereihin saapuu taas monta uutta elokuvaa. Vuosi 2013 tarjoaa varmasti hyviäkin tuotoksia, mutta ainakin alkuvuoden julkaisuihin mahtuu mukaan myös hirvittävää kuraa. Me huonojen elokuvien kerhossa otimme vapaudeksemme ruotia muutamia näitä suurille kankaille piakkoin ensi-iltaan tulevia elokuvia jo tutuksi tulleella "näkemättä paskaa" -periaatteella.  

Juoppohullun päiväkirja 
Iso mies riehuu ja dokaa, eli perusperjantai lähiössä. Kirjassa sata ensimmäistä sivua oli jo liikaa, elokuvaa arvioin yleisön sietävän ehkä sen kymmenen minuuttia.

Vuonna -85
Timo Koivusalo on taas ilahduttanut koko kansaa palaamalla ohjaajan puikkoihin. Tällä kertaa maestron näppäimistä lähtee nimestä päätellen Eppu Normaalin biisiin perustuva kasarifiilistely. Siis aivan ihanaa. Luultavasti kuitenkin parempi kuin Kaksipäisen kotkan varjossa, mikäli elokuva ei sisällä Loiria.

21 tapaa pilata avioliitto
Kotimainen komedia. Onnea, Suomi!

Les Misérables
Hugh Jackman on luultavasti ilman paitaa, Anne Hathaway myy hiuksensa ja kasa muita kalansilmäisiä naisia himoitse samaa miestä. Huipennuksena Russell Crowe laulaa Javert’in roolin. Ja vieläpä ilmeisen huonosti. 

A Good Day to Die Hard
Arvasitte oikein, Bruce Willis palaa rooliinsa John McClanena sadannenneljännenkymmenennen kerran. Jumala yksin tietää miksi.

Anna Karenina
Tolstoin megateos saa jälleen uuden filmatisoinnin. Puhkikuluneeseen tarinaan tuodaan varmasti todella paljon lisää sielua tällä erityisellä tulkinnalla. Nyt yrityksenä on ilmeisesti luoda jonkin sortin naisnäkökulmaa tarinaan. Tiedossa siis emansipaatiotragediaa. No, ainakin katsojat voivat seurapelinä laskea kuinka monta sekuntia pääosassa muikisteleva Keira Knightley, kaikkien suuhengittäjien äiti, pystyy pitämään suunsa supussa ja alahampaansa piilossa.

Kaappari
Aleksi Mäkelä on tehnyt tositapahtumiin perustuvan elokuvan. Juoskaa henkenne edestä. 

Rakkauden pelikenttä
Gerald Butlerin tähdittämä romanttinen jalkapalloelokuva. Oletan, että elokuvassa ei taistella Persian armeijaa vastaan nahkalannevaatteissa, joten en näe mitään syytä tämän katsomiseen.

Näiden helmien lisäksi teattereihin iskeytyy piakkoin uusi Rölli-elokuva, Tom Hanksin ja Halle Berryn yhteinen tuotos ja joku Disneyn käsittämätön versio Ihmemaa Ozista. Myös Tom Cruisen on annettu taas tehdä uusi elokuva. Vuonna 2013 on lisäksi animaatio-Tarzanin vuoro joutua 3D-mankelin läpi.

Itsehän aion tänäkin vuonna katsoa vain neuvostoliittolaisia mustavalkoelokuvia ja ruotia saksalaisen neorealismin tuotoksia. Tai sitten hiivin Finnkinon joululahjalippujen turvin katsomaan kuinka Russell selviytyy musikaalidebyytistään, sillä myös huonot elokuvat ansaitsevat hieman rakkautta.

Loistavaa huonojen elokuvien vuotta toivottaen,
Deadlock
 

Hobitti - Toinen mielipide

Hobitti - Odottamaton matka (The Hobbit: An Unexpected Journey, 2012) on arvioitu täällä aikaisemmin näkemättä paskaa -periaatteella. Se ansaitsee kuitenkin toisen mielipiteen. Kollegani arvioista huolimatta ei voi sanoa, että Peter Jackson olisi uusi George Lucas. Voi tietysti käydä niin, että Jackson myy jossain välissä Braindeadin (1992) ja Meet the Feeblesin (1989) uudelleenfilmatisointioikeudet Disneylle, mutta vähän epäilen. Jos uudet Tähtien sota-elokuvat sisältäisivät puolet siitä energiasta kuin mitä Hobitin ensimmäinen osa sisältää, niiden aiheuttama vitutusaste olisi vähemmän korkea.

Hobitti ei ole ongelmaton elokuva. Ensinnäkin se on ylipitkä ja sen lisäksi siihen on saatu tungettua aivan liikaa tarinaa ja häppeninkiä. Sen lisäksi digitaaliset mörököllit näyttävät digitaalisilta mörökölleiltä ja vähän tulee ikävä Sormusten herra-filmatisoinnin örkkejä, jotka olivat ainakin osittain oikeiden ihmisten näyttelemiä eivätkä tietokonekuorrutettuja mölliäisiä. Välillä tulee mieleen, että ei ole oikein osattu päättää, tehdäänkö lapsenmielisempää elokuvaa vai eeppistä fantasiasatua. Lopputulos on vähän kumpaakin ja aiheuttaa katsojassa myötähäpeän puuskia. 

Hobitti on kuitenkin parhaimmillaan oikein viihdyttävä. Jacksonin näkemys Keskimaasta on vetoava, tosin haltiat näyttävät edelleen ruotsalaisilta kampaajilta. Elokuvan näyttelijävalinnat ovat mainioita ja Sormusten herraa kevyempi ote näkyy myös roolisuorituksissa. Ian McKellen on jälleen erinomainen Gandalf ja Martin Freeman tekee mukavan kuivakan roolisuorituksen Bilbona. Kyseessä on kelpo pläjäys, joka ei aiheuttanut allekirjoittaneessa sisäistä verenvuotoa tai nörttiraivaria. Tosin en ihan jaksa laskea päiviä seuraavan osan ensi-iltaan. Se tulee sitten joskus.

Branch 

Isäni on turbomies

Isäni on turbomies (Jingle All the Way, 1996) on jouluelokuva ja todellinen huonojen elokuvien klassikko. Sen katsomista voi verrata siihen, että löytää koiran oksennusta sängyn alta jouluaattoaamuna. Tekisi mieli jättää se vain sikseen ja antaa kuivua lattiaan. Joulu elokuvateemana on tuottanut mainioita ja koskettavia elokuvia, mutta samalla myös kuraa. Isäni on turbomies on kökköjouluelokuvien cremè de la cremè. Mielestäni elokuvan kopiota tulisi säilyttää Pariisissa metrin mitan vieressä, sillä se määrittää standardin huonoille elokuville. 

Elokuva kuuluu Arnold Schwarzeneggerin näyttelijänuran komediaputkeen. Kyseisistä elokuvista voidaan olla montaa mieltä, mutta Isäni on turbomies on ehdottomasti paskin näistä kaikista. Siitä ei ole epäilystäkään. Twins (1988), Lastentarhan kyttä (1990) ja Junior (1994) ovat siihen verrattuna elokuvia, jotka haluaa katsoa älykkäässä seurassa ja keskustella sen jälkeen niistä punaviinilasin ääressä. Olen itse pystynyt katsomaan nämä edellä mainitut elokuvat suhteellisen kivuttomasti, mutta Isäni on turbomies on tuottanut todellisia vaikeuksia. Sen katsottuani tunsin fyysisen pahoinvoinnin lisäksi epäuskoa siihen, että kyseinen elokuva on ylipäänsä olemassa ja olen sen itse juuri nähnyt.

Schwarzenegger esittää perusamerikkalaista perheenisää Howard Langstonia perusamerikkalaisella itävaltalaisaksentilla. Howard ei ole hoitanut vanhemmuuden tonttiaan ihan sillä pieteetillä, jolla olisi pitänyt ja tämän korvatakseen hän lähtee metsästämään jouluaattona pojalleen suosikkilelua turbomiestä. Yllättäen kaikki muutkin vanhemmat ovat viime hetken jouluostoksilla ja Howard joutuu hassuihin ja turhaa väkivaltaa edellyttäviin tilanteisiin lelua metsästäessään. Elokuvalla on kuitenkin onnellinen loppu, ja Howard on hyvä isä pojalleen ainakin joulupyhien ajan. Katsoja oppii, että materialla voidaan vähän paikkailla vanhemmuuden puutteita. Isäni on turbomies voisi olla jossain toisessa todellisuudessa nerokas, satiirinen kuvaus joulun kulutushysteriasta, mutta ei tässä meidän aika-avaruusjatkumossamme.

Isäni on turbomies on kaikessa sysipaskuudessaan paikoitellen huikea teos. Siinä yhdistyvät konservatiivinen perhe-elokuva ja slapstick-meiningillä etenevä toimintaelokuva, etenkin kummankin tyylilajin huonoimmat puolet. Se on itse asiassa toimintaelokuva, jossa terroristit ja pöljän näköiset avaruusoliot on korvattu muoviukosta tappelevilla vanhemmilla. Perinteinen toimintaelokuvamättäminen on korvattu hupsuttelumättämisellä, jossa oma osansa saavat niin ärsyttävä naapuri kuin olohuoneeseen karannut poro. Kohtaus, jossa Howard tappelee varastossa roistomaisten tonttujen kanssa, on älyttömyydessään elokuvan parasta antia. Lopun turbomiesparaati ei ole typerintä mitä olen koskaan nähnyt, mutta aika lähelle mennään. Yhdessä asiassa Isäni on turbomies onnistuu. Se pystyy pitämään yllä jatkuvan myötähäpeän tunteen katsojassa.

Kehotan pysymään erossa tästä elokuvasta jouluna, koska televisiosta tulee oikeasti hyviä elokuvia. Joulu on kuitenkin henkilökohtainen suosikkijuhlapyhäni ja silloin ei tarvitse upottaa päätään huonojen elokuvien viemäriin. Säästäkää Isäni on turbomies siihen hetkeen, kun elämänne tarvitsee turhaa täytettä puoleksitoista tunniksi. Jos kiusaus kuitenkin iskee, niin katsotte sitten omalla vastuullanne.

Branch

Joulun elokuvavinkit

Huonojen elokuvien kerho tarjoilee joulun kunniaksi poimintoja television elokuvatarjonnasta, joilla saa kinkun ja juhlapöydän konvehdit sulamaan. Olen tehnyt poiminnat suurimmaksi osaksi näkemättä paskaa- ja musta tuntuu -periaatteella käyttäen supervoimiani, joihin tietenkin kuuluu huonon elokuvan tunnistaminen nimen ja lyhyen kuvauksen perusteella.  

Sumpussa (Trapped in Paradise, 1994) 24.12.2012 klo 21.55 Fox
Joulu. Pikkukaupunki. Komedia. Kuulostaa huonolta elokuvalta. 

Enkelit ja demonit (Angels & Demons, 2009) 24.12.2012 klo 21.00 TV5
Elokuvan suurin ongelma on se, että se perustuu Dan Brownin kirjaan. 

Crank 2: High Voltage (2009) 24.12.2012 klo 23.25 TV5
Loogisesti päätellen tätä on edeltänyt Crank 1. Toimintaelokuvien jatko-osat ovat yleensä helmiä.

Kaksipäisen kotkan varjossa (2005) 25.12.2012 klo 22.00 TV2
Timo Koivusalon ohjaustyö ei petä katsojaa varmasti tälläkään kertaa.

The Marine (2006), 25.12.2012 klo 00.45 Fox
Kyllä, WWF-urheilija John Cena näyttelee yhdysvaltain merijalkaväen sotilasta. 

Tulivuori (Volcano, 1997) 26.12.2012 klo 21.55 Fox
Katastrofielokuva tyylilajina on johdonmukaisesti tuottanut kuraa. Luultavasti tämäkin on.

The Cave (2005), 26.12.2012 klo 22.00 Kutonen
Elokuva tieteellisen tutkimustyön riskeistä.

Tässä ovat tämän joulun elokuvavinkit. Itsehän aion aattoiltana katsoa Bergmania ja nauttia kyytipoikana riittävän ikääntynyttä skottilaista. Ehkä.

Branch

She’s All That

1990-luvun loppu oli hienoa aikaa olla teini. High school -genren elokuvat antoivat aihetta tuskastella suomalaisen koulumaailman värittömyyttä ja elokuvat kuten 10 Things I hate about you (1999) ja Cruel Intentions (1999) muuttivat radikaalisti suomalaislapsosten suhtautumista koulunkäyntiin. Itsekin ymmärsin, että ratkaisevaa on olla todella, todella suosittu. Lajityypin elokuvia on suollettu ulos Hollywoodin kuramaatista jo vuosikymmeniä, mutta erityisesti yksi elokuva yhdistää kaikki genren parhaat ja pahimmat samaan pakettiin: Robert Iscoven ohjaama She’s all that samaiselta vuodelta 1999. 

 Am I a bet? Am I a FUCKING BET?

She’s all thatin pääosassa on koulun suosituin urheilijapoika Zack Siler, jota esittää teinielokuvien kultapoika Freddie Prince Jr. Zack on elämän lellikkilapsi: hyvä urheilemaan, uskomattoman komea ja tyttöystävänä on huutosakin päänarttu. Elokuvan alussa lisäksi selviää, että nyt Zackin olisi aika valita joku isin hommaamista Ivy Leaguen opiskelupaikoista. Lyhyesti sanottuna Zack on hemmoteltu pikkujamppa, jonka syvällisenä tehtävänä on näyttää hyvältä ja ymmärtää, että rumillakin tytöillä voi olla sielu. 

Ressukkatyttönä elokuvassa esiintyy vähintään yhtä rasittava Laney Boggs (Rachael Leigh Cook). Sen lisäksi, että Laneylla on todella typerä nimi, on häntä paiskattu myös muutamilla muilla epäsuositun tytön tavaramerkeillä. Laney on taiteellinen ja halveksuu koulun urheilullista joukkoa. Laneyllä on omituisia vaatteita ja ressukka ei edes nypi kulmakarvojaan. Laneyn suurin synti on kuitenkin se, että Laneyn isi joutuu tekemään töitä elääkseen ja äitikin on kuollut. Tämän takia muut lapset eivät voi leikkiä hänen kanssaan, sillä ilmeisesti työväenluokkaisuus tarttuu. 

Elokuvan juoni on lyhykäisyydessään seuraavanlainen. Zackin narttutyttöystävä dumppaa Zackin juuri ennen senioreiden tanssiaisia. Zackilla ei olisi minkään valtakunnan vaikeuksia löytää itselleen uutta tyttöystävää koulun himokkaista chearleadereista, mutta tästä bootycall-rumbasta ei olisi kovin hyväksi tai lapsille sopivan elokuvan juoneksi. Sen sijaan, että Zack soittaisi jollekin kymmenistä hoidoistaan, hän lyö seura-apinoidensa (Geneeriset Teinileffa-statistit) kanssa vedon: Zackin täytyy muuttaa muutamassa viikossa koulun rumin ja epäsuosituin tyttö tanssiaisten kuningattareksi. Aikamoinen homma ottaen huomioon, että dorka-Laney käyttää silmälaseja! 

Tästä seuraa Kalifornian auringossa kuvattu montaasi erinäisistä viettely-yrityksistä, jotka epäluuloinen nörttineito blokkaa tehokkaasti. Lopulta Zack esittää taideperformanssin, jossa hän runoillen kertoo footbagin pelaamisesta säkkipalloa samalla pompotellen. Oikeasti. Mitäpä siinä taiteellinen tyttö muuta voi, kuin olla vakuuttunut koulun gigolon syvistä tunteista. Summa summarum: Laney suostuu lähtemään tanssiaisiin ja sitten selviää, että kyse onkin ollut vedosta. Tästä seuraa itkua ja synkkää taidetta. Lopulta suosituksi muuttunut Laney lähteekin koulun pahimman pelimiehen parina tansseihin. Mustasukkainen Zack joutuu tässä vaiheessa myöntämään sen itselleenkin; Laney on sittenkin se elämän suuri rakkaus. Seuraa anteeksiantoja ja loppuhuipennukseksi myös alastomuutta valmistujaisissa. 

Sivuhuomautuksena sanottakoon, että tämä viimeinen kohtaus on lisätty vain, jotta Freddy Prince Jr. saataisiin edes kerran alasti ruutuun. Elokuvan tuotto oli päälle 60 miljoonaa. Veikkaan, että rapiat 10 miljoonaa tästä oli mainitsemani kohtauksen ansiota. Full frontalilla olisi tullut ainakin kymppi lisää. Melko lahjattoman Freddyn ura muuten luisui alamäkeen ennätyksellisen nopeasti tämän elokuvan jälkeen. Todella yllättävää! Yhtenä hetkenä kaikkien teinityttöjen päiväunissa, seuraavassa Sarah Michelle Gellarin kanssa Scooby Doo ysissä. Oh how the mighty falleth! Varo vaan Robert Pattinson, sä olet seuraava. 

Kaiken kaikkiaan She’s all that on kliseisin ja pateettisin oman genrensä elokuvista. Elokuvaa mainostetaan romanttisena hömppänä tytöille, mutta oikeasti kyseessä on puolentoista tunnin itsetunnonkohotusvideo koulun epäsuositulle ainekselle. Harmi vain, että viesti olisi ollut huomattavasti uskottavampi, jos naispääosa ei olisi esittänyt entinen malli. Tästä kaikesta huolimatta, tai oikeamminkin juuri siksi, She’s all that on aivan uskomattoman viihdyttävä pätkä. Elokuva on suurta draamaa ja syvyyttä vain niin kuin teinileffa voi sen parhaimmillaan ja pahimmillaan tarjoilla. Näissä tunteissa olisi Twilightin vahanaamoilla oppimista! 

Deadlock 

PS: Elokuvaa katsoessa teille saattaa tulla sellainen fiilis, että tämähän on jo nähty. Syynä on se, että elokuva todella on tehty ainakin aikaisemmin. Katsokaapa vuoden 1987 romanttinen teinielokuva Can’t Buy Me Love ja sanokaa, että kyse ei ole käytännössä samasta elokuvasta.