The Room

Huonojen elokuvien maailmaan tutustuminen vie vähintään yhtä paljon aikaa ja energiaa, kuin taiteenlajin Klassikkoteosten läpikahlaaminenkin. Kehnompien teosten kohdalla vaaditaan vain enemmän hullunrohkeaa asennetta ja hyvää vatsaa. Näin pääasiallisesti huonot elokuvat jakautuvat erityiselle huonojen elokuvien skaalalle, jota me täällä kerhossa kutsumme kansainväliseksi Timo Koivusalo -asteikoksi. Arvosanat kulkevat ykkösestä (paska) Timo Koivusaloon (Timo Koivusalo). Tänä lauantaina tuli kuitenkin Night Visionsissa katsastettua sellainen tapaus, että saatamme joutua muuttamaan asteikkoamme hieman. Hyvät ystävät. Tommy Wiseaun The Room (2003) on huonojen elokuvien Sikstuksen kappeli. Sitä ei voi suositella kenellekään, mutta samalla kaikkien tulisi se nähdä.

Kulttimaineeseen nousseesta elokuvasta löytää muutaman minuutin googlaamisella muun muassa täydelliset katseluohjeet pahaa-aavistamattomille kuluttajille ja onpa leffasta näköjään tehty ihka oikea tietokonepelikin. Sanomattakin selvää, että The Room on myös kirvoittanut elokuvakriitikoiden ja muiden alan harrastajien kielenkantoja ja netti onkin pullollaan elokuvaa purkavia ja analysoivia tekstejä. Huonojen elokuvien kerhon tyylille uskollisena, me emme pyri mihinkään näin laajamittaiseen tai syvälliseen katsaukseen. Sen sijaan listoihin syvästi kiintyneinä nostamme tässä esiin elokuvan top 5 WTF-tekijää:

1)  Vaatteet. Elokuva on saatu valmiiksi vuonna 2003. Silti henkilöhahmojen vaatteet ovat suoraan viime vuosisadan viimeisten vuosikymmenten aatelia. Johnny luottaa virka-ajalla äärettömän huonosti istuvaan pukuun, jota edes Dressmann ei huolisi rekilleen ja vapaa-ajalla homman hoitaa kotiin vaimonhakkaaja ja reisitaskuhousut. Naisten vaatteet ovat suoraan lutkahallin alennusmyynneistä, joten lopputulos muistuttaa jotain sellaista olentoa, joka juhlii miljoonarokissa Yön keikalla. Nähdyn perusteella emme ole sulkeneet pois sitä mahdollisuutta, että elokuvan mystiseksi jäänyt rahoittaja saattaa itse asiassa olla Vesa Keskinen.

2)  Harvassa elokuvassa on onnistuttu yhdistämään amerikkalaisen taide-elokuvan ja halvan eurooppalaisen pornoelokuvan estetiikka. The Room onnistuu tässä, sillä elokuvassa yhdistyy David Lynchin kuvasto aikuisviihdeteollisuuden visioiden kanssa silleen kiusallisella tavalla. Tämä tulee esiin etenkin ”erootillisissa” kohtauksissa, jotka saavat katsojan samalla nauramaan ja vähän itkemään.

3)  Tästä pääsemme sujuvasti itse seksikohtauksiin. Liian paljon, liian pitkiä ja ehdottomasti liian läheltä. Miksi, Tommy Wiseau? Miksi! Panomusiikki soi ja näyttelijöiden voihkinta ja huohotus on äänitetty jälkikäteen kohtaukseen hyvin heikolla menestyksellä. Pornoelokuvafiilis on taattu! Lisäksi luultavasti jopa Jon Snow tietää paremmin ”minne se pitää laittaa”, sillä suurimmassa osassa kohtauksia naisen sukupuolielimet tuntuvat sijaitsevan jossain navan tietämillä. En usko koskaan yleisön nauraneen elokuvateatterissa näin paljon! Mekin nauroimme, vaikka sielu itki hiljaa verta.

4)  Näyttelijätyö on taattua kuraa, Jonka rinnalla mikä tahansa saippuaooppera alkaa vaikuttamaan lahjakkaiden luonnenäyttelijöiden ensemblelta. Yksi on ylitse muiden: Tommy Wiseau. Unohdetaan aksentti. Tyyppi ei vain osaa näytellä tai edes lukea vuorosanojaan luontevasti. Eivätpä tosin ohjaus tai käsikirjoittaminenkaan varsinaisesti Tommyn valtteja ole.

5)  Jatketaan vielä vähän Tommy Wiseausta, joka on olemuksensa perusteella tehnyt paluunsa tulevaisuuteen 1980-luvulta. Hieno vuosikymmen, ei siinä mitään. Jotkut asiat voisi kuitenkin jättää menneisyyteen. Huonojen elokuvien kerho toivoo ja pelkää samalla herra Wiseaun seuraavaa projektia elokuvien parissa.

 Deadlock & Branch