Dhoom

Käsi ylös, joka on nähnyt Bollywood-elokuvan! Nyt käsi ylös niillä, jotka eivät ole kyseisiä rainoja nähneet, mutta joilla on aika vahva käsitys siitä, minkälaisesta kamasta on kyse. Onneksi olkoon. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvilla on avarakatseisen laajasti huono maku. Toiseen ryhmään kuuluvilla taasen näyttäisi olevan terve itsesuojeluvaisto vielä tallella. Teille, joille Intian tähtitehtaan tuotokset ovat vieraampia, tarjoan nyt pikakurssin Bollywoodin perusperiaatteista. Alaa seuranneet voivat siirtyä suoraan neljänteen kappaleeseen.

No niin. Intiassa on siis muutama poikkeuksellisen kaunis ihminen. Sitten on muutamia todella hyviä tanssijoita ja pari mainiota laulajaa. Ei haittaa, jos nämä ominaisuudet eivät yhdisty yhdessä ja samassa näyttelijässä, sillä oikeastaan vain ulkonäöllä on väliä. Laulut (joskus myös puhe) kuitenkin dubataan ja taustalle laitetaan niin hyvät tanssijat tai vaihtoehtoisesti kevytkenkäisiä länkkärinaisia vähissä vaatteissa, että tähden kömpelömmät liikehdinnät jäävät muiden varjoon. Bollywoodissa pääsee naisena aika pitkälle oikeaoppisella pyllerön ketkutuksella, ja miehillä homman hoitaa kotiin sellainen tiukka Vidal Sassoon -päänheilautus. 

Bollywood-leffoissa juonenkulku noudattaa yleensä samaa kaavaa genrestä riippumatta. On mies on nainen ja jotenkin ne pitää saada yhteen. Tämä tapahtuukin lopulta jollain asteella, mutta aina vaikeuksien kautta. Vaihtoehtoisesti jompikumpi hahmoista voidaan tappaa vielä lopussa. Silloin kyseessä on draama. Bollywood ei siis suurestikaan poikkea keskiverrosta Matthew McConaughey -elokuvasta. Tämän nerokkuuden lisäksi jossain vaiheessa elokuvaa sataa vettä ja sitten Bollywoodia vuodesta 1697 hallinnut Shahrukh Khan työnnetään väkisin johonkin tanssiin mukaan. Koko komeuden kruunaa täysin muusta juonesta irrotettu musiikkikohtaus, jossa Bollywoodin sen hetken kuumin tsirbu heiluttelee salaisia aseitaan pikkuvaatteissa. Tarpeetonta liene lisätä, että näitä irrallisia lauluunpurskahtamisia tapahtuu säännöllisesti koko elokuvan ajan. Keskimääräinen kesto leffalle on jotain neljän ja puolen tunnin pintaan. 

Nyt kun teillä on perusasiat hallussa, voimme siirtyä itse asiaan. Syvääluotaavan analyysin kohteeksi olen tällä kertaa valinnut takavuosien megahitin ja kaksi jatko-osaa poikineen Sanjay Gadhvin ohjaaman action-pläjäyksen Dhoom (suom. räjähdys, 2004).Tämä filmi takaa ehdan "Jopa Batman ja Robin on parempi elokuva" -kokemuksen. Suomalaisille leffassa on se lisäbonus, että Dhoomin kärsittyään katsoja alkaa vertailukohtana arvostamaan Timo Koivusaloa hienona ja lahjakkaana taide-elokuvaohjaajana. 

Dhoomissa Mumbain katuja hallitsee moottoripyörillä hurjasteleva varasliiga, joka johtajajansa Kabirin (John Abraham) johdolla putsaa pankin kuin pankin. Liigan perään lähtee suoraselkäinen poliisi Jai Dixit (Abhishek Bachchan), joka saa apua moottoripyöräilyssä kunnostautuneelta pikkurikolliselta Alilta (Uday Chopra). Jai kuitenkin epäonnistuu tehtävässään napata Kabir jengeineen, joten jostain käsittämättömästä syystä juuri Alille annetaan tehtäväksi soluttautua rikollisliigaan. Muuten hyvä idea, mutta Alin älykkyysosamäärä huitelee jossain kouluttamattoman apinan ja Seiska-julkkiksen välimaastossa. Jännästi Alin soluttautuminen ei mene ihan putkeen ja koko farssi kursitaan kasaan valtaisassa casinokeikauksessa elokuvan lopussa. "Juonen" läpi ajetaan moottoripyörillä ja näyttelijät laulavat ja tanssivat tiensä kohtauksesta toiseen. 

No, kuulostaa varsin pätevältä räiske-elokuvalta, sanotte te nyt. Varsin pätevältä räiske-elokuvalta, jossa lauletaan ja tanssitaan. Sitä Dhoom mitä suurimmissa määrin onkin, mutta helvetti soikoon, että se voi olla korni! Jopa intialaisen elokuvan mittapuulla! Aloitetaan puvustuksesta. Muistatteko, miltä teknoharrastajat näyttivät 90-luvulla? Minäkin haluaisin unohtaa sen. Tässä elokuvassa puvustaja on yhdistänyt ysärin neonvärit nahkaan, bandana-huiveihin, korkeavyötäröisiin farkkuihin ja Harri Kirvesniemeltä varastettuihin aurinkolaseihin. Mikään ei sano bad ass -moottoripyöräliiga niin kuin Nahka-Albertin alennusmyynneistä varastetut nahkableiserit! Joko puvustaja on tehnyt valintansa kännissä, tai intialaisen muodin esikuvana on Matti Nykänen. Naisten puvustukseen päästyään, oli leffantekijöiltä lisäksi ilmeisesti rahat loppu, joten naikkosilla vaatteiden virkaa toimittavat patalaput.

Entäpä näyttelijäntyö? Noh, Bollywoodissa pahat ovat pahoja ja hyvät hyviä. Piste. Jai on hyvä, Kabir on paha ja Ali on elokuvan pakollinen hassunhauska side kick. Naiset ovat pahvisia mainoskuvia ja mukana elokuvassa ainoastaan miesten yksinäisiä iltoja piristääkseen. Alin rakastettua Sheenaa näyttelee lisäksi ihka aito pekingeesi (Esha Deol). Kukaan ei näyttele hyvin, mutta kaikki ovat kauniita ja ennen kaikkea valkoisia. Siinä on intian köyhällistölle eskapismia kerrakseen! 

Juonesta en viitsi edes valittaa, sillä se on häpeämätöntä kierrätystä elokuvista Gone in 60 Seconds (2000), Ocean’s Eleven (2001) ja The Fast and the Furious (2000). Kuten usein kyseisen genren elokuvissa, "juoni" on vain pohjana sille, että elokuvassa voidaan räjäytellä ja ajaa ylinopeutta moottoriteillä. Ja sitä tässä elokuvassa tehdään. Voi pojat! Leffan suurin huumoriarvo nouseekin tosissaan tehdyistä action-kohtauksista, jotka ovat yhtä onnistuneita, kuin jehovan todistajien käännytysyritykset Rautatientorilla lauantai-iltaisin. Rekan katolta lennetään toiselle vaijerivaljaiden varassa, valjaat on vain nerokkaasti putsattu pois lopputuotoksesta. Moottoripyörällä ajetaan kahtasataa, mutta maassa makaava kaveri napataan lennosta pyörän kyytiin ilman ongelmia. Pyörällä myös hypätään liikkuvan junan vaunujen välistä ja valtavat rekat lentävät hyrränä ilmassa kaksikiloisen kypärän jäädessä renkaan alle. Voitte arvata kuinka luonnollisilta, sulavilta ja ennen kaikkea uskottavilta liikkeet ja tehosteet näyttävät. Summa summarum: Huonojen elokuvien kerho on ylpeä voidessaan todistaa, että huonoa elokuvaa tehdään myös anglo-amerikkalaisen viihdemössön ulkopuolella.

Bollywoodin suurin viehätys syntyy juuri Dhoomin kaltaisten elokuvien ryppyotsaisesta länkkärielokuvien kopioinnista ja kovasta yrityksestä tehdä vakavasti otettavaa elokuvaa miljoonapäiselle massalle. Samalla koko homma pitää pitää siveellisenä ja perinteitä kunnioittavana. Lopputulos on intialaisen kulttuurin ulkopuolelta tulevalle pakostakin koominen. Toisaalta suomalaisen on paha pilkata. Intialaisesta action-elokuvista tulee väistämättä mieleen erään suomalaisohjaajan ja hänen tuottajaystävänsä rakkaus amerikkalaista elokuvaa kohtaan. Tosin uskoisin, että Jäätävä polte olisi saattanut hyvinkin hyötyä muutamasta taktisesti sijoitetusta tanssikohtauksesta. Mannerheim-musikaalia odotellessa!

Deadlock

PS: Suomen Bollywood-fanaatikot voivat jättää valituksensa virheistä ja mahdolliset muut hatemailinsa kolmena kappaleena blogimme sähköpostiin osoitteessa huonotelokuvat[at]gmail.com.