Sinkkuelämää

Candace Bushnellin kirjalliseen tuotantoon perustuvaa Sinkkuelämää-televisiosarjaa (Sex and the City 1998-2004) on markkinoitu täysin väärin. Se ei ole naisten hömppäihmissuhdedraamakomedia, vaan kyseessä on eeppinen fantasiasarja. Game of Thrones on Sinkkuelämän rinnalla melko arkista kamaa, sillä ainahan fantasiamaailmassa käydään valtataisteluja ja sitten jostain skutsista nousevat muinaiset pimeyden voimat. Eri asia on televisiosarja, jossa freelancer-kolumnistilla on varaa asua Manhattanilla ja omistaa 500 dollarin kenkiä kaapin täydeltä. Siinä venytetään mielikuvituksen rajoja ja mennään todellisuuden toiselle puolelle.

Televisiosarjan pohjalta on tehty vuonna 2008 valmistunut valistuselokuva parisuhteiden vaaroista ja karikoista. Kyseisessä elokuvassa on jo kuraelokuvaklassikon ainesta, mutta huhujen mukaan jatko-osa on vielä kamalampi. Tuskin malta odottaa, sillä jo ensimmäinen elokuva tuo oksennuksen maun suuhuni.

Elokuva kertoo erilaisten tuotemerkkien lisäksi Carrie Bradshaw`sta (Sarah Jessica Parker), joka on astumassa alttarille televisiosta tutusta pitkäaikaisessa, valokatkaisimen toimintaa muistuttavassa parisuhteessaan. Vivianne Westwoodin hääpuvusta huolimatta kaikki ei mene kuin Strömsössä ja siitä seuraa kriisi, jossa uiskennellaan loput elokuvasta. Carrie ei tietenkään ole ainoa päähenkilöistä, jolla on epäonnea parisuhderintamalla, sillä Carrien ystävättärien Samanthan (Kim Cattrall) ja Mirandan (Cynthia Nixon) suhteissa ovat omat kiemuransa. Ainoa, jolla ei ole mieshuolia, on ärsyttävän onnellinen Charlotte (Kristin Davis).

Sinkkuelämästä katsoja oppii, että huonoissa kantimissa oleva parisuhde aiheuttaa shoppailua ja oman hyvinvoinnin laiminlyöntiä, joka ilmenee (katsojalle näkymättömänä) lihomisena sekä harventamattomina pimpsakarvoina. Henkinen pahoinvointi seuraa kaukana huolittelemattoman bikinirajan takana. Elokuvan opetus on se, että pitää kuunnella omaa sydäntään ja uskaltaa tehdä erilaisia ratkaisuja, kunhan pääsee naimisiin tai parisuhteeseen tai edes panemaan.

Elokuvaa katsoessa muistaa varsin hyvin, miksi Sinkkuelämää ei ole alkanut televisiosarjana vituttamaan ihan näin pahasti. Ensinnäkin, tv-sarja oli parhaimmillaan ihan nokkela ja viihdyttävä. Elokuva on pääasiassa sentimentaalista paskaa. Vajaa puoli tuntia kestävä yksittäinen jakso on myös hieman eri asia kuin 145 minuuttia kestävä elokuva. 145 minuuttia! Hyvät elokuvatuottajat, jos elokuvassa ei ole sisältöä kahdeksi ja puoleksi tunniksi, niin ei kannata tehdä kahden ja puolen tunnin elokuvaa ilman hyvää syytä. Hyvä syy tehdä istumalihakset halvaannuttava elokuva on esimerkiksi se, että se perustuu englantilaisen kielitieteilijän eeppiseen romaaniin. Sinkkuelämää on toki eeppinen fantasiakuvaus epärealistisista kulutustottumuksista, mutta ehkä olisi kannattanut käyttää valkokangasminuutteja säästeliäämmin.

Branch