21 tapaa pilata avioliitto

21 tapaa pilata avioliitto (2013) on kotimainen romanttinen elokuva, joka leikittelee komediallisilla sävyillä. Suomennettuna tämä tarkoittaa piinaavaa kaksituntista myötähäpeän vallassa. Mikäli teette sen virheen, että maksatte elokuvan katsomisesta, tarjoan teille:

 

21 syytä vaatia rahojanne takaisin

Miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta. Tämä elokuva sen sijaan anuksesta (1). Vaikka elokuvan on muka ”ohjannut”, ”kirjoittanut” ja leikkaa-liimannut joku nainen (2), epäilen vahvasti, että ainakin käsikirjoittajana on todellisuudessa toiminut Henry Laasanen (3).  Innovatiivisesta otteesta ohjaukseen on puolestaan vastannut joku oman elämänsä päiviräsäsistä, sillä sen verran vahvasti fundamentalismin löyhkä leijuu vankkaa heterorakkautta julistavan tuotoksen yllä (4). Käsi perseellä voin sanoa, että uskoisin jopa Timo "Sibelius" Koivusalon kyenneen jännittävämpään ja yllättävämpään elokuvaan aiheesta (5). Timon taikakosketuksen puuttumisesta huolimatta 21 tapaa pilata avioliitto on kuitenkin varsin perinteinen kotimainen elokuva. Edeltäjiensä tavoin se tarjoaa katsomiskokemuksena yhtä paljon nautintoa kuin hammastikku isovarpaan kynnen alla (6).

Näyttelijänsuoritukset ovat totuttuun tapaan karmaisevaa Salatut elämät -tasoa (7), mutta aivan erityisiä kurapisteitä hirveydestä elokuva saa siitä, että siinä ovat mukana myös Hannele Lauri (8) ja Vesa Vierikko (9). Elokuvassa Hannelella ja Vesalla on myös yhteisiä kohtauksia (10). Laulan kiitosta jumalille! Vaikka näyttelijävalinnoissa on menty perse edellä puuhun, elokuvassa ei kuitenkaan jostain käsittämättömästä syystä ole paskan romanttisen komedian kruunaamatonta kuningasta, tuota naisten munasoluja kutkuttavan kuraelokuvan McGyveria, Matthew McConaughey’a (11). Miksi ei? Koska takuuvarman Matthew’n sijaan elokuvassa on himotuksen kohteena hieman toisenlainen munamies (12). No, voi sun kilin vit…

Munista puheen ollen silmämunien kestävyyttä koetellaan vielä hieman lisää, kun elokuvassa esitellään Hannele Laurin leopardikuviollisia (!) alusvaatteita (13). Lisäksi Aktivia-nainen esittelee vatsansa toimintaa nyt myös valkokankaalla. Katsomoon oikein kuulee, kuinka sen massukka voi niin hyvin, kun se ensin on köyrinyt Vesa Vierikkoa (14)! Tässä pieni vinkki elokuvantekijöille Suomen niemellä: Kukaan, toistan KUKAAN, ei halua ajatella a) Hannele Laurin alusvaatekertaa tai b) Vesa Vierikkoa seksuaalisesti aktiivisena olentona (15).

Valittaen totean, että elokuvanäytöksessä ei ollut alkoholitarjoilua eikä elokuvassa ole mainostaukoja (16). Sen sijaan elokuvassa on rautalangasta väännettyjä hassunhauskoja kohtauksia muun muassa itsemurhasta ja alkoholiongelmasta (17), vihattava hippi (18) sekä aina niin ilahduttavia lahjakkaita lapsinäyttelijöitä (19).

Ja ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, elokuvassa soi Popedan musiikki (20). Olisin nukahtanut ellei minulla olisi ollut vaarana tukehtua omaan oksennukseeni (21).

Kannattiko? No, ei kannattanut.

Deadlock

Sinkkuelämää

Candace Bushnellin kirjalliseen tuotantoon perustuvaa Sinkkuelämää-televisiosarjaa (Sex and the City 1998-2004) on markkinoitu täysin väärin. Se ei ole naisten hömppäihmissuhdedraamakomedia, vaan kyseessä on eeppinen fantasiasarja. Game of Thrones on Sinkkuelämän rinnalla melko arkista kamaa, sillä ainahan fantasiamaailmassa käydään valtataisteluja ja sitten jostain skutsista nousevat muinaiset pimeyden voimat. Eri asia on televisiosarja, jossa freelancer-kolumnistilla on varaa asua Manhattanilla ja omistaa 500 dollarin kenkiä kaapin täydeltä. Siinä venytetään mielikuvituksen rajoja ja mennään todellisuuden toiselle puolelle.

Televisiosarjan pohjalta on tehty vuonna 2008 valmistunut valistuselokuva parisuhteiden vaaroista ja karikoista. Kyseisessä elokuvassa on jo kuraelokuvaklassikon ainesta, mutta huhujen mukaan jatko-osa on vielä kamalampi. Tuskin malta odottaa, sillä jo ensimmäinen elokuva tuo oksennuksen maun suuhuni.

Elokuva kertoo erilaisten tuotemerkkien lisäksi Carrie Bradshaw`sta (Sarah Jessica Parker), joka on astumassa alttarille televisiosta tutusta pitkäaikaisessa, valokatkaisimen toimintaa muistuttavassa parisuhteessaan. Vivianne Westwoodin hääpuvusta huolimatta kaikki ei mene kuin Strömsössä ja siitä seuraa kriisi, jossa uiskennellaan loput elokuvasta. Carrie ei tietenkään ole ainoa päähenkilöistä, jolla on epäonnea parisuhderintamalla, sillä Carrien ystävättärien Samanthan (Kim Cattrall) ja Mirandan (Cynthia Nixon) suhteissa ovat omat kiemuransa. Ainoa, jolla ei ole mieshuolia, on ärsyttävän onnellinen Charlotte (Kristin Davis).

Sinkkuelämästä katsoja oppii, että huonoissa kantimissa oleva parisuhde aiheuttaa shoppailua ja oman hyvinvoinnin laiminlyöntiä, joka ilmenee (katsojalle näkymättömänä) lihomisena sekä harventamattomina pimpsakarvoina. Henkinen pahoinvointi seuraa kaukana huolittelemattoman bikinirajan takana. Elokuvan opetus on se, että pitää kuunnella omaa sydäntään ja uskaltaa tehdä erilaisia ratkaisuja, kunhan pääsee naimisiin tai parisuhteeseen tai edes panemaan.

Elokuvaa katsoessa muistaa varsin hyvin, miksi Sinkkuelämää ei ole alkanut televisiosarjana vituttamaan ihan näin pahasti. Ensinnäkin, tv-sarja oli parhaimmillaan ihan nokkela ja viihdyttävä. Elokuva on pääasiassa sentimentaalista paskaa. Vajaa puoli tuntia kestävä yksittäinen jakso on myös hieman eri asia kuin 145 minuuttia kestävä elokuva. 145 minuuttia! Hyvät elokuvatuottajat, jos elokuvassa ei ole sisältöä kahdeksi ja puoleksi tunniksi, niin ei kannata tehdä kahden ja puolen tunnin elokuvaa ilman hyvää syytä. Hyvä syy tehdä istumalihakset halvaannuttava elokuva on esimerkiksi se, että se perustuu englantilaisen kielitieteilijän eeppiseen romaaniin. Sinkkuelämää on toki eeppinen fantasiakuvaus epärealistisista kulutustottumuksista, mutta ehkä olisi kannattanut käyttää valkokangasminuutteja säästeliäämmin.

Branch

The Room

Huonojen elokuvien maailmaan tutustuminen vie vähintään yhtä paljon aikaa ja energiaa, kuin taiteenlajin Klassikkoteosten läpikahlaaminenkin. Kehnompien teosten kohdalla vaaditaan vain enemmän hullunrohkeaa asennetta ja hyvää vatsaa. Näin pääasiallisesti huonot elokuvat jakautuvat erityiselle huonojen elokuvien skaalalle, jota me täällä kerhossa kutsumme kansainväliseksi Timo Koivusalo -asteikoksi. Arvosanat kulkevat ykkösestä (paska) Timo Koivusaloon (Timo Koivusalo). Tänä lauantaina tuli kuitenkin Night Visionsissa katsastettua sellainen tapaus, että saatamme joutua muuttamaan asteikkoamme hieman. Hyvät ystävät. Tommy Wiseaun The Room (2003) on huonojen elokuvien Sikstuksen kappeli. Sitä ei voi suositella kenellekään, mutta samalla kaikkien tulisi se nähdä.

Kulttimaineeseen nousseesta elokuvasta löytää muutaman minuutin googlaamisella muun muassa täydelliset katseluohjeet pahaa-aavistamattomille kuluttajille ja onpa leffasta näköjään tehty ihka oikea tietokonepelikin. Sanomattakin selvää, että The Room on myös kirvoittanut elokuvakriitikoiden ja muiden alan harrastajien kielenkantoja ja netti onkin pullollaan elokuvaa purkavia ja analysoivia tekstejä. Huonojen elokuvien kerhon tyylille uskollisena, me emme pyri mihinkään näin laajamittaiseen tai syvälliseen katsaukseen. Sen sijaan listoihin syvästi kiintyneinä nostamme tässä esiin elokuvan top 5 WTF-tekijää:

1)  Vaatteet. Elokuva on saatu valmiiksi vuonna 2003. Silti henkilöhahmojen vaatteet ovat suoraan viime vuosisadan viimeisten vuosikymmenten aatelia. Johnny luottaa virka-ajalla äärettömän huonosti istuvaan pukuun, jota edes Dressmann ei huolisi rekilleen ja vapaa-ajalla homman hoitaa kotiin vaimonhakkaaja ja reisitaskuhousut. Naisten vaatteet ovat suoraan lutkahallin alennusmyynneistä, joten lopputulos muistuttaa jotain sellaista olentoa, joka juhlii miljoonarokissa Yön keikalla. Nähdyn perusteella emme ole sulkeneet pois sitä mahdollisuutta, että elokuvan mystiseksi jäänyt rahoittaja saattaa itse asiassa olla Vesa Keskinen.

2)  Harvassa elokuvassa on onnistuttu yhdistämään amerikkalaisen taide-elokuvan ja halvan eurooppalaisen pornoelokuvan estetiikka. The Room onnistuu tässä, sillä elokuvassa yhdistyy David Lynchin kuvasto aikuisviihdeteollisuuden visioiden kanssa silleen kiusallisella tavalla. Tämä tulee esiin etenkin ”erootillisissa” kohtauksissa, jotka saavat katsojan samalla nauramaan ja vähän itkemään.

3)  Tästä pääsemme sujuvasti itse seksikohtauksiin. Liian paljon, liian pitkiä ja ehdottomasti liian läheltä. Miksi, Tommy Wiseau? Miksi! Panomusiikki soi ja näyttelijöiden voihkinta ja huohotus on äänitetty jälkikäteen kohtaukseen hyvin heikolla menestyksellä. Pornoelokuvafiilis on taattu! Lisäksi luultavasti jopa Jon Snow tietää paremmin ”minne se pitää laittaa”, sillä suurimmassa osassa kohtauksia naisen sukupuolielimet tuntuvat sijaitsevan jossain navan tietämillä. En usko koskaan yleisön nauraneen elokuvateatterissa näin paljon! Mekin nauroimme, vaikka sielu itki hiljaa verta.

4)  Näyttelijätyö on taattua kuraa, Jonka rinnalla mikä tahansa saippuaooppera alkaa vaikuttamaan lahjakkaiden luonnenäyttelijöiden ensemblelta. Yksi on ylitse muiden: Tommy Wiseau. Unohdetaan aksentti. Tyyppi ei vain osaa näytellä tai edes lukea vuorosanojaan luontevasti. Eivätpä tosin ohjaus tai käsikirjoittaminenkaan varsinaisesti Tommyn valtteja ole.

5)  Jatketaan vielä vähän Tommy Wiseausta, joka on olemuksensa perusteella tehnyt paluunsa tulevaisuuteen 1980-luvulta. Hieno vuosikymmen, ei siinä mitään. Jotkut asiat voisi kuitenkin jättää menneisyyteen. Huonojen elokuvien kerho toivoo ja pelkää samalla herra Wiseaun seuraavaa projektia elokuvien parissa.

 Deadlock & Branch

Dhoom

Käsi ylös, joka on nähnyt Bollywood-elokuvan! Nyt käsi ylös niillä, jotka eivät ole kyseisiä rainoja nähneet, mutta joilla on aika vahva käsitys siitä, minkälaisesta kamasta on kyse. Onneksi olkoon. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvilla on avarakatseisen laajasti huono maku. Toiseen ryhmään kuuluvilla taasen näyttäisi olevan terve itsesuojeluvaisto vielä tallella. Teille, joille Intian tähtitehtaan tuotokset ovat vieraampia, tarjoan nyt pikakurssin Bollywoodin perusperiaatteista. Alaa seuranneet voivat siirtyä suoraan neljänteen kappaleeseen.

No niin. Intiassa on siis muutama poikkeuksellisen kaunis ihminen. Sitten on muutamia todella hyviä tanssijoita ja pari mainiota laulajaa. Ei haittaa, jos nämä ominaisuudet eivät yhdisty yhdessä ja samassa näyttelijässä, sillä oikeastaan vain ulkonäöllä on väliä. Laulut (joskus myös puhe) kuitenkin dubataan ja taustalle laitetaan niin hyvät tanssijat tai vaihtoehtoisesti kevytkenkäisiä länkkärinaisia vähissä vaatteissa, että tähden kömpelömmät liikehdinnät jäävät muiden varjoon. Bollywoodissa pääsee naisena aika pitkälle oikeaoppisella pyllerön ketkutuksella, ja miehillä homman hoitaa kotiin sellainen tiukka Vidal Sassoon -päänheilautus. 

Bollywood-leffoissa juonenkulku noudattaa yleensä samaa kaavaa genrestä riippumatta. On mies on nainen ja jotenkin ne pitää saada yhteen. Tämä tapahtuukin lopulta jollain asteella, mutta aina vaikeuksien kautta. Vaihtoehtoisesti jompikumpi hahmoista voidaan tappaa vielä lopussa. Silloin kyseessä on draama. Bollywood ei siis suurestikaan poikkea keskiverrosta Matthew McConaughey -elokuvasta. Tämän nerokkuuden lisäksi jossain vaiheessa elokuvaa sataa vettä ja sitten Bollywoodia vuodesta 1697 hallinnut Shahrukh Khan työnnetään väkisin johonkin tanssiin mukaan. Koko komeuden kruunaa täysin muusta juonesta irrotettu musiikkikohtaus, jossa Bollywoodin sen hetken kuumin tsirbu heiluttelee salaisia aseitaan pikkuvaatteissa. Tarpeetonta liene lisätä, että näitä irrallisia lauluunpurskahtamisia tapahtuu säännöllisesti koko elokuvan ajan. Keskimääräinen kesto leffalle on jotain neljän ja puolen tunnin pintaan. 

Nyt kun teillä on perusasiat hallussa, voimme siirtyä itse asiaan. Syvääluotaavan analyysin kohteeksi olen tällä kertaa valinnut takavuosien megahitin ja kaksi jatko-osaa poikineen Sanjay Gadhvin ohjaaman action-pläjäyksen Dhoom (suom. räjähdys, 2004).Tämä filmi takaa ehdan "Jopa Batman ja Robin on parempi elokuva" -kokemuksen. Suomalaisille leffassa on se lisäbonus, että Dhoomin kärsittyään katsoja alkaa vertailukohtana arvostamaan Timo Koivusaloa hienona ja lahjakkaana taide-elokuvaohjaajana. 

Dhoomissa Mumbain katuja hallitsee moottoripyörillä hurjasteleva varasliiga, joka johtajajansa Kabirin (John Abraham) johdolla putsaa pankin kuin pankin. Liigan perään lähtee suoraselkäinen poliisi Jai Dixit (Abhishek Bachchan), joka saa apua moottoripyöräilyssä kunnostautuneelta pikkurikolliselta Alilta (Uday Chopra). Jai kuitenkin epäonnistuu tehtävässään napata Kabir jengeineen, joten jostain käsittämättömästä syystä juuri Alille annetaan tehtäväksi soluttautua rikollisliigaan. Muuten hyvä idea, mutta Alin älykkyysosamäärä huitelee jossain kouluttamattoman apinan ja Seiska-julkkiksen välimaastossa. Jännästi Alin soluttautuminen ei mene ihan putkeen ja koko farssi kursitaan kasaan valtaisassa casinokeikauksessa elokuvan lopussa. "Juonen" läpi ajetaan moottoripyörillä ja näyttelijät laulavat ja tanssivat tiensä kohtauksesta toiseen. 

No, kuulostaa varsin pätevältä räiske-elokuvalta, sanotte te nyt. Varsin pätevältä räiske-elokuvalta, jossa lauletaan ja tanssitaan. Sitä Dhoom mitä suurimmissa määrin onkin, mutta helvetti soikoon, että se voi olla korni! Jopa intialaisen elokuvan mittapuulla! Aloitetaan puvustuksesta. Muistatteko, miltä teknoharrastajat näyttivät 90-luvulla? Minäkin haluaisin unohtaa sen. Tässä elokuvassa puvustaja on yhdistänyt ysärin neonvärit nahkaan, bandana-huiveihin, korkeavyötäröisiin farkkuihin ja Harri Kirvesniemeltä varastettuihin aurinkolaseihin. Mikään ei sano bad ass -moottoripyöräliiga niin kuin Nahka-Albertin alennusmyynneistä varastetut nahkableiserit! Joko puvustaja on tehnyt valintansa kännissä, tai intialaisen muodin esikuvana on Matti Nykänen. Naisten puvustukseen päästyään, oli leffantekijöiltä lisäksi ilmeisesti rahat loppu, joten naikkosilla vaatteiden virkaa toimittavat patalaput.

Entäpä näyttelijäntyö? Noh, Bollywoodissa pahat ovat pahoja ja hyvät hyviä. Piste. Jai on hyvä, Kabir on paha ja Ali on elokuvan pakollinen hassunhauska side kick. Naiset ovat pahvisia mainoskuvia ja mukana elokuvassa ainoastaan miesten yksinäisiä iltoja piristääkseen. Alin rakastettua Sheenaa näyttelee lisäksi ihka aito pekingeesi (Esha Deol). Kukaan ei näyttele hyvin, mutta kaikki ovat kauniita ja ennen kaikkea valkoisia. Siinä on intian köyhällistölle eskapismia kerrakseen! 

Juonesta en viitsi edes valittaa, sillä se on häpeämätöntä kierrätystä elokuvista Gone in 60 Seconds (2000), Ocean’s Eleven (2001) ja The Fast and the Furious (2000). Kuten usein kyseisen genren elokuvissa, "juoni" on vain pohjana sille, että elokuvassa voidaan räjäytellä ja ajaa ylinopeutta moottoriteillä. Ja sitä tässä elokuvassa tehdään. Voi pojat! Leffan suurin huumoriarvo nouseekin tosissaan tehdyistä action-kohtauksista, jotka ovat yhtä onnistuneita, kuin jehovan todistajien käännytysyritykset Rautatientorilla lauantai-iltaisin. Rekan katolta lennetään toiselle vaijerivaljaiden varassa, valjaat on vain nerokkaasti putsattu pois lopputuotoksesta. Moottoripyörällä ajetaan kahtasataa, mutta maassa makaava kaveri napataan lennosta pyörän kyytiin ilman ongelmia. Pyörällä myös hypätään liikkuvan junan vaunujen välistä ja valtavat rekat lentävät hyrränä ilmassa kaksikiloisen kypärän jäädessä renkaan alle. Voitte arvata kuinka luonnollisilta, sulavilta ja ennen kaikkea uskottavilta liikkeet ja tehosteet näyttävät. Summa summarum: Huonojen elokuvien kerho on ylpeä voidessaan todistaa, että huonoa elokuvaa tehdään myös anglo-amerikkalaisen viihdemössön ulkopuolella.

Bollywoodin suurin viehätys syntyy juuri Dhoomin kaltaisten elokuvien ryppyotsaisesta länkkärielokuvien kopioinnista ja kovasta yrityksestä tehdä vakavasti otettavaa elokuvaa miljoonapäiselle massalle. Samalla koko homma pitää pitää siveellisenä ja perinteitä kunnioittavana. Lopputulos on intialaisen kulttuurin ulkopuolelta tulevalle pakostakin koominen. Toisaalta suomalaisen on paha pilkata. Intialaisesta action-elokuvista tulee väistämättä mieleen erään suomalaisohjaajan ja hänen tuottajaystävänsä rakkaus amerikkalaista elokuvaa kohtaan. Tosin uskoisin, että Jäätävä polte olisi saattanut hyvinkin hyötyä muutamasta taktisesti sijoitetusta tanssikohtauksesta. Mannerheim-musikaalia odotellessa!

Deadlock

PS: Suomen Bollywood-fanaatikot voivat jättää valituksensa virheistä ja mahdolliset muut hatemailinsa kolmena kappaleena blogimme sähköpostiin osoitteessa huonotelokuvat[at]gmail.com.

Leffaperseilypääsiäinen vol 2.

Huonojen elokuvien kerhon toinen perinteinen leffaperseilypääsiäinen on takana. Jääkaappi on tyhjennetty massiivisesta ruokamäärästä normaalien ruokajuomien kera. Tämän lisäksi olemme tietenkin katsoneet kasan elokuvia ja haluammekin jakaa lukijoidemme kanssa oman elokuvallisen Via Dolorosamme. 

Batman & Robin (1997)

Kuka on antanut Joel Schumacherille luvan tehdä elokuvia? Tai kenellekään muullekaan koko tuotantotiimistä? Batmanissa & Robinissa seuraavat asiat ovat pielessä: no, oikeastaan kaikki. Elokuva on visuaalisesti kammottava. Paikoitellen studiolavasteet näyttävät todella halvoilta ja Gotham City itsessään näyttää Albert Speerin märältä unelta. Ei kovin hyvä yhdistelmä. Erikoistehosteet ovat yksinkertaisesti paskoja. Chris O´Donnellin ja Uma Thurmanin roolisuoritukset ovat kauheita, mutta toisaalta niiden rinnalla Arnold Schwarzenegger vaikuttaa ihan mukiinmenevältä. Tosin Schwarzeneggerin germaaninen aksentti kuulostaa tässä elokuvassa normaalia pahemmalta. Varsinkin, jos koko elokuvan ajan mongerretaan sellaisia onelinereita, että myötähäpeän tsunami pyyhkäisee katsojan sielun ylitse! Ja ei hei edes aloiteta niistä kuuluisista nänneistä Bat-puvuissa.

Ihan sama. Tuli paha mieli. Tiedämme, miltä George Clooneysta tuntuu.

Hokkarihemmot (Blades of Glory (2007) 

Hokkarihemmot on Huonojen elokuvien kerhon perinne-elokuva. Se on hieno kuvaus urheilumaailmasta ja miesten välisestä ystävyydestä. Pääosissa ovat Will Ferrell ja Jon Heder sekä lajina tietenkin taitoluistelu, jossa ei ole säästelty paljeteissa ja trikoissa. Hokkarihemmot on urheilukomedioiden aatelia ja se on yksi hienoimmista hyvistä huonoista elokuvista. Hyvää makua kyseinen elokuva ei tosin edusta millään tavalla.

Twilight – Houkutus (Twilight 2008)

Twilight-elokuvista tulee vielä joskus pidempi postaus blogiin, mutta katsoimme tähän hätään ensimmäisen elokuvan. Säälin nykyajan teinejä, joilta Twilight on riistänyt mahdollisuuden oikeisiin vampyyrielokuviin. Kristen Stewart ja Robert Pattison ovat ehkä ankein valkokangaspari ikinä ja elokuvan romantiikka sopii niille ihmisille, joille lähestymiskielto on yksi rakkaudentunnustus muiden joukossa. Olmitytön ja glitteripojan seikkailuja riittää viiden elokuvan verran, joten Huonojen elokuvien kerholta eivät elokuvat valitettavasti lopu kesken.

Bloodsport (1988)

Koska pääsiäiseen liittyy erottamattomasti veri ja kärsimys, päätimme katsoa JCVD:n läpimurtoelokuvan Bloodsport. Kansainvälisellä Mel Gibson -asteikolla elokuva on väkivaltaisuudellaan jossain Apocalypton ja Braveheartin välissä. Eli ihmismehu lentää, mutta Passion of the Christin veriorgioihin saakka ei ihan valitettavasti päästä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan Bloodsport kuitenkin on täydellinen huono elokuva! Nuori ja puhtoisen oloinen van Damme pääsee mättämään veren maku suussa kierrepotkuilla pahoja tyyppejä pataan ja saa samalla kostettua ja kerättyä itselleen mainetta kovana jätkänä. Pääseepä nuori taistelijamme elokuvassa myös panemaan. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja emme epäile sitä hetkeäkään! Tästä innoittautuneena Huonojen elokuvien kerhon löytää keväällä itämaisten taistelulajien alkeiskurssilta.

Näiden lisäksi katsottujen elokuvien listalta löytyvät pääsiäisen teemaan sopivat Kristuksen viimeinen kiusaus (The Last Temptation of Christ 1988) ja Ben-Hur (1959). Koska kyseessä on kaksi ihan oikeaa elokuvaa, eikä jotain, mitä on harhaanjohtavasti markkinoitu elokuvana, voitte lukea näistä teoksista vaikkapa Wikipediasta. Täytyy kuitenkin sanoa, että lukuisten kuraelokuvien jälkeen tuntuu hyvältä katsoa elokuvia, joissa eivät tarina, ohjaus ja näytteleminen kuse aivan täydellisesti.

Deadlock & Branch