Hard Target

Hongkongilaisen toimintaelokuvan lyyrikon John Woon näpeistä on lähtenyt joukko melankolisia elokuvia, joissa ei ole säästelty luodeissa ja hidastuksissa. Mainion ohjaajan ensimmäinen tuotos Hollywoodissa on kuitenkin sellaista kuraa, että se pääsee blogiimme ruodittavaksi. Kyseessä on Jean-Claude van Dammen tähdittämä Hard Target (1993).

 
Hard Targetin perusongelma yleisen huonouden lisäksi on se, että se näyttää tyypilliseltä 1990-luvun toimintaelokuvalta. 1990-luvun toimintaelokuvan erottuu 1980-luvun toimintaelokuvasta kahdella tavalla. Kyseisellä kymmenluvulla toimintapläjäyksissä on ollut selkeästi vähemmän homoerotiikkaa ja toiminnasta on tullut astetta tosikkomaisempaa. Elokuvien tahaton koomisuus ei ole tosin hävinnyt mihinkään. Tietenkin löytyy poikkeuksia, kuten Showdown in Little Tokyo (1991), jossa Brandon Lee kiinnittää vähän liikaa huomiota Dolph Lundgrenin penikseen. Luonteeltaan 1990-luvun toimintaelokuva muistuttaa kuitenkin hieman teinilarppaajaa: aika tosikko ja seksuaalisesti epävarma.

Onneksi kuitenkin hiustyyli ja vaatemuoti ovat pysyneet 1990-luvulle tultaessa edelleen yhtä rumina. Haluankin tässä kohtaa kiinnittää huomion Jean-Clauden hiustyyliin. Geelillä valeltu takatukka ei ole koskaan ihmiskunnan historian aikana näyttänyt hyvältä, ei edes vuonna 1993. Elokuvassa belgialainen hyppää liikkuvan moottoripyörän selästä ja pakenee hevosella helikopteria, mutta karvakaan ei värähdä miehen päässä. Itse kyseenalaistan vahvasti 90-luvun hiusmuotoilutuotteiden ja pyrotekniikan yhdistämisen ihan paloturvallisuussyistä.
 
Takatukan lisäksi elokuvalla on myös jonkinlainen juoni. Hard Targetissa Lance Henriksen jallittaa New Orleansin kaduille joutuneita sotaveteraaneja rikkaille suunnatun ihmisjahdin riistaksi. Metsästysharrastuksen kohteeksi joutuneen miehen tytär (Yancy Butler) tulee kaupunkiin etsimään isäänsä ja palkkaa avukseen Jean-Claude Van Dammen henkilöhahmon, jolla on amerikkalais-ranskalainen nimi. Etelävaltioissa voi elokuvan mukaan kohtuullisen vapaasti harrastaa ihmismetsästystä kaupunkialueella, sillä  kukaan ei ole kiinnittänyt asiaan huomiota ennen kuin Van Damme alkaa tutkimaan asiaa. Tätä ennen New Orleansin poliisivoimat ei tietenkään ole alkanut asiaa tutkimaan, koska poliisi on ylityöllistetty/ korruptoitunut/ EVVK/ lisää tähän oma tekstisi. Ihmisjahtiyrittäjät huomaavat jossain vaiheessa liiketoimintansa olevan vaarassa. Vastassa on kuitenkin Jean-Claude, joka ei olekaan kuka tahansa kadunmies, vaan elokuvan nimen mukaisesti Vaikea Kohde. Ymmärettävästä syystä elokuvan nimeä ei ole suomennettu. Jos lukija tässä vaiheessa vielä miettii, että onko elokuvan juoni ennalta arvattava, niin vastaus on kyllä.

Hard Target on yhdentekevä ja pitkäveteinen elokuva. Sen voi hyvällä omallatunnolla katsoa pikakelauksella elokuvan loppukahinoihin asti, mutta tässä kohtaa kannattaa laittaa elokuva normaalille nopeudelle, sillä kyseessä on koko leffan katsottavin osa. Elokuvan loppumättö on kuvattu varastohallissa, jossa säilytetään Mardi Gras -koristeita. Ei ihan kehno valinta. Woon ohjauksessa kyyhkyset lentelevät hidastetun Van Dammen monottaessa Lance Henriksenin kätyreitä leukaperiin. Räjähdyksissä ja teatraalisuudessa ei ole säästelty. Tässä kohtaa elokuva toimii, sillä Woo on erinomainen toimintaohjaaja ja Van Damme osaa potkia paremmin kuin näytellä. Tämä ei tietenkään tee Hard Targetista yhtään sen parempaa elokuvaa, mutta se nostaa elokuvan tason täydellisen unohdettavasta lähes unohdettavaksi rainaksi.

Branch

Battleship

Siis mitä tästä elokuvasta voi sanoa? Ensimmäisenä tulee mieleen tämä, mutta Peter Bergin Battleship (2012) on niin käsittämättömän kova elokuvallinen pohjanoteeraus, että minun on pakko purkaa se sanoiksi. Samalla tämä blogipostaus voi toimia minulle terapiamuotona. Leffa on lyhyesti sanottuna Transformers-elokuvien suosion jälkimainingeissa kasattu action-oksennus henkiin heränneestä avaruusromusta. Battleship tosin saa esikuvansa näyttämään Citizen Kanelta, sillä elokuvan juoni on yhtä jännä kuin ala-asteen jouluevankeliumissa ja näyttelijäntyö häviää jopa Mustanaamiossa nähdyille loistosuorituksille. Minulla on myös vahva epäilys siitä, että elokuva on rahoitettu pitkälti USA:n laivaston markkinointiosaston budjetista.

Elokuva alkaa, kun kyseisessä USA:n laivastossa kunnostautunut isoveli Stone Hopper (Alexander Skarsgård. Ja siis Stone Hopper! For realz?) saapuu pelastamaan veljensä Alexin (Taylor Kitsch) viinan ja naisten kiroilta. Sen sijaan, että Alex dokaisi kaikessa rauhassa rannalla, on isoveljen mielestä helvetin paljon parempi idea raahata selvistä mielenterveysongelmista kärsivä velipoika väkipakolla armeijaan. Koska armeijassa pojista tehdään miehiä! Tällä välin joku avaruusromu on kuitenkin syöksynyt mereen ja aikoo tuhota maailman tai jotain. Seuraavaksi tämä hämmästyttävän paljon transformerin näköinen juttu onkin elossa ja se loikkii kuin sammakko paikasta toiseen meren pinnalla.

Oikeastikin tietokonepeliin perustuva juonenkulku on tästä eteenpäin tuttu vanhasta suosikkipelistäni laivanupotuksesta. Merelle lähtee 50 USA:n laivaston huippumodernia alusta tuhoamaan mereen laskeutunutta mystistä metalliromua ja plop plop plop yksitellen ne kaikki painuvat Titanicin seuraksi. Jäljelle jääneet laivat eivät ymmärrä kääntää kurssia kohti turvasatamaa, vaan ne jäävät kiltisti odottamaan vuoroaan kuin possut teurastamon ovelle. Sitten mallinnetaan vähän matemaattisesti mörön liikkeitä ja koetetaan piestä selvästi kehittyneemmän rodun teknologiaa maailmansodan veteraaneilla, sisulla ja museoaluksilla. Tässä luonnollisesti onnistutaan. Epäilen vahvasti, että Battleship on Renny Harlinin salanimellä ohjaama elokuva talvisodasta avomerellä.

Sanomattakin selvää, että elokuva olisi tällaisenaan hieman tylsä, joten mukaan on otettu nuoren miehen kasvutarina elostelevasta juoposta hienoksi USA:n laivaston tosimieheksi. Tämä juonenkulku tekeekin elokuvasta sitten todella mielenkiintoisen.  Yleensä ei ole kovin hyvä merkki, jos katsoja toivoo kaikkien roolihahmojen kuolevan ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Battleshipissa hahmojen eloonjäämis-ratio ei onneksi ole kovin hyvä, mutta tämän lisäksi katsoja toivoo listineensä myös itsensä.

Eläkeläisten bridge-iltaa muistuttavan juonen kruunaa elokuvan loistava näyttelijäntyö. Huonoa elämää viettävää raikulipoikana Alex Hopperina tosiaan kunnostautuu mielettömän lahjakas Taylor Kitsch. Jännittävintä Taylorissa on, että tyyppi on syntynyt Kanadassa ja tämä pohjaton eksotiikka heijastuu suoraan Taylorin roolihahmon tulkintaan. Toisin sanoen: kiinnostaa kuin kilo paskaa. Elokuvassa on alussa noin sekunnin verran potentiaalia, kun Hollywoodin virallinen ruotsalainen ja Stellanin poika Alexander Skarsgård astuu ruutuun, mutta sitten illuusio tuhoutuu, kun veljemme länsirannalta avaa suunsa. Olen ymmärtänyt, että esimerkiksi vuorosanojen luonnollinen lausuminen ja ilmeet ovat varsin hyödyllisiä työvälineitä näyttelijöille, mutta ilmeisesti castingissa on tällä kertaa luotettu enemmän geneettiseen ja fyysiseen soveltuvuuteen. Tämä taktiikka toimii ehkä pornossa, mutta ei kokopitkissä Hollywood-pläjäyksissä.

Tästä pääsenkin sujuvasti sivuosarooleihin.  Juuri kun katsoja luuli näyttelijäntyön pohjanoteerauksen löytyneen, astuu kuvioihin Rihanna. Siis ahahahahahahaaaaa! Rihannan roolisuoritus nuorena lobotomian läpikäyneenä laivastosotilaana on takuulla tämä vuosikymmenen, jos ei vuosisadan, heikoin debyytti valkokankaalla. Vannon, että tähtönen lukee suurimman osan todella monipuolisista ja mutkikkaista vuorosanoistaan suoraan teleprompterilta. Näyttelijäntyön sujuvuutta ei myöskään merkittävästi paranna se seikka, että Rihanna ei osaa englantia. 

Elokuvassa on myös Liam Neeson. Mahtaa hävettää.

Elokuva sai poikkeuksellisen monta Razzie-ehdokkuutta ja -voittoa, muun muassa vuoden paskimmasta elokuvasta. Huonojen elokuvien kerho yhtyy arvioon ja toteaa: Ihmisyyden nimissä. Älkää uhratko tähän elokuvaan aikaa tai rahaa. Se ei ansaitse sitä.

Deadlock

Matti

Perjantai-ilta. Olen vältellyt tätä hetkeä puolitoista vuotta. Eräs ystäväni päätti aikoinaan ilahduttaa minua ollessani sairaana ja osti minulle erään elokuvan. Nyt olen päättänyt katsoa kyseisen rainan. Käteni hikoavat ja vatsassani myllertää, kun kaivan DVD-levyn esille laatikosta. 

Elokuva, jonka aion katsoa, on Aleksi Mäkelän elokuva Matti (2006). Markus Selin on tuottanut elokuvan ja pääosassa on luonnollisesti Jasper Pääkkönen. Muissa rooleissa löytyy kasa Selinin tallin luottonäyttelijöitä. Lukija varmasti ymmärtää, mitä on tiedossa seuraavat 135 minuuttia. Onneksi jääkaapistani löytyy muutama tölkki olutta ja taloudessani on myös kirkkaita sen verran, että uskon selviäväni tästä. Hyvät ystävät, tämä on kuvaus todellisesta inhimillisestä kärsimyksestä.   

Klo 20.11: Levy on laitettu soittimeen. Olen avannut oluen ja aloitan nyt elokuvan katsomisen.

Klo 20.34. Tähän mennessä Matti hypännyt ja kännipaininut MM-Oberstdorfissa. Kuten oletettua, Jasper Pääkkösen näyttelijäsuoritus on sukellus torspouuvatin sielunelämään. Elokuvan puvustus on lainattu viime kesän Flow-festivaaleilta. Mietin, että aina kun näen Markus Selinin tuottaman elokuvan, niin tulee sellainen Bon Voyage -tunne eli suomeksi Vittu Terve! -tunne. 

Klo 20.58. Elokuvassa on ollut ensimmäinen panokohtaus, luonnollisesti Mazdan takapenkillä. Jasper Pääkkönen esittää edelleen uskottavasti kehariuuvattia, mutta Peter Franzenin roolisuoritus Matin hankaluuksia hankkivana kaverina ei vakuuta. Valkoiset farkkushortsit eivät paranna vaikutelmaa. Otan lisää alkoholia.

Klo 21.31. Koska tämä elokuva loppuu? Tässä vaiheessa elokuvaa on käyty Calgaryn olympialaiset 1988. Matti valittaa, että verottaja ja vaimo vievät kovalla työllä tienatut pennoset. Itse valittelen mielessäni, että elokuva vie vähäistä vapaa-aikaani. Matti on todella huono elokuva, mutta ei hyvällä tavalla. Olen melko varma, että tätä elokuvaa on käytetty vankien kidutukseen Guantanamossa.

Klo 22.08. Matti aloittaa laulajan uransa. Jussi Lampi on kännissä. Siirryn itsekin tässä vaiheessa kirkkaisiin. Mielessäni on myös lukuisia itsetuhoisia ajatuksia.

Klo 22.24. Puoli tuntia enää. Sitten tulee loppu.

Klo 22.41. Nyt ollaan jo päästy Matin strippausuraan ja uuteen avioliittoon. Onneksi kaapissa on kloriittia, jolla voin pestä silmäni. Sieluahan ei sillä puhtaaksi saa.

Klo 22.54. Lopputekstit. Vihdoin. 135 minuuttia elokuvaa viinaan menevän ja mistään vastuuta ottamattoman urheilutorspon elämästä. Kiitos Solar Films tästäkin kokemuksesta. Huonojen elokuvien kerho ei suosittele Mattia kenellekään edes läpällä ja kännissä. Kysykää vaikka kollegaltani. 

Branch

Australia

Tiedättehän kun maan historiassa on tapahtunut jotain ikävän sorttista ja sitten sitä pitäisi tuleville sukupolville vähän selitellä. Kuitenkaan asiaa ei haluttaisi nyt esittää ihan niin jyrkässä valossa ja samalla olisi kiva tuoda esiin, että ihan kaikki kansalaiset eivät sentään allekirjoittaneet valtakunnan perseilyä mukisematta. Nämä merkittävät vastalauseet pitää tuoda esiin, jotta koko kansalle ei tule kollektiivisesti paha mieli. Tällainen valistus on hirveän kätevää hoitaa elokuvilla. Lisäksi on hyvä, jos elokuvan sankariksi voidaan nostaa yksittäinen (valkoinen) tyyppi. Jos ette tiedä mistä genrestä puhun, suosittelen katsastamaan ainakin seuraavat lajityyppiä varioivat elokuvat: To Kill a Mocking Bird (1962), Gandhi (1982), Schindlerin lista (1993) ja Goodbye Bafana (2007). Baz Luhrmannin Australia (2008) on hieman yllättäen genren malliesimerkki: Valkoinen nainen saapuu toiselta puolelta maapalloa pelastamaan alkuperäiskansaa ja puolustamaan sorrettuja. Onnea, aboriginaalit!

Elokuva alkaa kun englantilainen aristokraatti Lady Sarah (nerokkaasti britiksi roolitettu aussi Nicole Kidman) päättää hakea hurvittelevan miehensä takaisin vanhalle mantereelle villistä ja arvaamattomasta Australiasta. Harmillisesti Hitler on samoihin aikoihin päättänyt hieman hullutella Keski-Euroopassa ja kutsunut ystävänsä Japanissa mukaan bileisiin. Sodan uhan varjostamana takakireän aatelisnaisen perikuva Sarah uhmaa kohtaloaan ja lähtee matkaan kohti tuntematonta. Saavuttuaan Australiaan, ladya odottaa yksi kappale kuolleita aviomiehiä ja bonuksena, niin kovin sopivasti, eksottisen jännittävä seksipöksy Drover (Hugh Jackman). 

Alun kiukuttelun jälkeen kermaperse-Sarah kasvaa ennätysvauhtia ihmiseksi ja päättää pelastaa miehensä tilan ja sen asukkaat. Matkan varralla vähän rakastutaan. Romanttisen seikkailuelokuvan paketin pitäisi olla selvä: tulin, näin, voitin. Mutta ei. Nyt elokuvan fokus siirtyy orastavasta rakkaustarinasta siihen, kuinka lapseton Sarah kiintyy puoliksi aboriginaaliin pikkupoikaan, jonka Australian valtio haluaa eugeniikkapäissään sijoittaa orpokotiin. Yhtäkkiä lady Sarah ymmärtää, että muillakin kuin valkoisilla ihmisillä on sielu ja aloittaa taistelun lapsen saamiseksi itselleen. Katsokaa, Kristus on noussut kuolleista! 

Tämän tympeyden lisäksi tarinaan on ympätty karjatilallisten juonittelua, murhia ja Droverin traagisen menneisyyden arvailua. Läpällä juoneen on heitettu kaupan päälle vielä toinen maailmansota. Lopputulos on pökerryttävä sekoitus historiallisia tapahtumia ja genrejä ennalta-arvattavassa paketissa. Kökön juonen sijaan katsoja voikin nojata taaksepäin sohvalla ja ihailla elokuvan hehkuvia värejä ja valotuksella loihdittuja lähes animaation omaisia piirteitä.

Jos juoni on silkaka sekameteliä, ovat näyttelijänsuoritukset sen sijaan yhtä innovatiivisia kuin demareiden puolueohjelma. Nicole Kidman on kaunis ja hän tekee alun tiukkiksena yhden myötähäpeää herättävimmistä roolisuorituksistaan koskaan. Hugh Jackman käyttää alkuelokuvan muristen ja seksiä tihkuen, loppupuolen herkästi hönkien ja siirappia valuen. Sivuosissa loistavat kliseepahis, alkkis, uhrattava tummaihoinen side kick, lahjakas lapsinäyttelijä, vihainen kiinalainen kokki ja Leijonakuninkaasta lainattu alkuperäiskansan edustaja. Muistinko jo mainita, että koko elokuvan kerronnan tekee tämä samainen lapsinäyttelijä huonolla englannilla? Siitä pisteet.

Näyttelijöistä selvästi plussan puolella on Hugh Jackmanin ylävartalo. Ei siis Hugh Jackman australiaa ylikorostaen lausuvana näyttelijänä, vaan Hugh Jackman mieslihan esillepanona.  Valittaen minun tulee kuitenkin todeta, että Baz ei ole tajunnut hyödyntää tätä lahjakkuutta maksiimiinsa. Hugh-paran annetaan heruttaa yläosattomissa vaivaiset kolme minuuttia elokuvan kestosta! Keski-ikäisten naisten munasoluja kuitenkin kutkutellaan pitkin elokuvaa pukemalla Jackman erilaisiin "seksikäs mies" -asuihin. Katsokaa, Hugh parrakkaana kovanaamana, Hugh tiukkana työnjohtajana ja Hugh valkoisessa puvussa uhkumassa 1940-luvun Hollywood glamouria. Tarkemmin ajateltuna Australia on yhden miehen Village People. 

           

            Psst. Hugh! Japanilaisia sotakoneita sun selän takana! 

Traileraddict.com

Australiassa yhdistyvät monet eri elokuvagenret, mutta se ei edusta yhtäkään niistä erityisen mieleenpainuvasti. Kollektiiviseen häpeään toimii Mississippi Burning. Jos taas elokuva karjatilallisista kiinnostaa, suosittelen Brokeback Mountainia. Australian takamaita voi ihastella Crocodile Dundeessa ja jos toiveenasi on todella ihailla vain Hugh Jackmania, on Wolverinessa varmastikin paras ”minuutteja elokuvasta ilman paitaa” -ratio. Jos kaikesta tästä huolimatta iltaa piristämään pitää löytää romanttinen elokuva, jossa ajetaan karjaa, pyydellään anteeksi alkuperäiskansan kohtelua ja ollaan mukana maailmansodassa, niin sitten Australia on varmaankin aika nappivalinta. Katsojalle tulee itku silmään ja elokuvan aiheuttaman puhdistumisen jälkeen voi taas rauhassa äänestää rasisteja seuraavissakin vaaleissa.

Deadlock