Vuoden 2013 Oscarit jaetaan tämän viikon sunnuntaina. Suomessa Hollywoodin loistoa pääsee ihastelemaan maanantainvastaisen yön suorassa lähetyksessä Nelosella. Parhaan elokuvan Oscarin ovat vuosien varrella pokanneet monet loistavat elokuvat, mutta aina silloin tällöin voittajaksi julistetaan myös hieman kyseenalaisia valintoja. Oscar-viikon kunniaksi Huonojen elokuvien kerho on listannut Top 5 -listan menneiden vuosien käsittämättömimmistä Oscar-voittajista.
Chicago Meillä on vieläkin vaikeuksia uskoa, että Chicago (2002) vei parhaan elokuvan pystin 2003. Samana vuonna ehdolla olivat kuitenkin Pianisti, Tunnit, Gangs of New York ja Sormusten herran Kaksi tornia. Siis oikeasti. Laulava Richard Gere. Forrest Gump Historia näyttää aina siloisemmalta kun sen esittää jälkeenjääneen tyypin näkökulmasta. Forrest Gumpissa (1994) on hieno soundtrack, muuten se on todella ärsyttävä elokuva, jossa esiteltävät elämänviisaudet saavat Paulo Coelhon näyttämään nerokkaalta ajattelijalta. Kaunis mieli On ihan ymmärrettävää, että matemaatikko John Nashista kertovassa elokuvassa päähenkilön sairastamasta skitsofreniasta riittää juonenjuurta enemmän kuin peliteoriasta ja siihen liittyvästä matemaattisesta mallintamisesta. Kaunis mieli (2001) on kuitenkin huono elokuva. Russellin suoritus on puisevan teennäinen ja draamaa väännetään rautalangasta. Mielisairaus esitetään hassuna pikku ominaisuutena ja mulkkuus ja aggressiivisuus ihailtavina luonteenpiirteinä. Jennifer Connelly näyttelee uskottavasti kaunista ja Paul Bettany vähemmän uskottavasti mielikuvitusystävää.
Rakastunut Shakespeare
Pitkään on tullut pohdittua, mikä Rakastuneessa Shakespearessa (1998) ottaa päähän. Sitten se iski. Ei saatana, sehän muistuttaa Titanicia! Yläluokkainen vosu ja taiteilijarenttu heilastelevat, tosin Joseph Fiennes ei kuole lopussa.
Titanic Ah, Titanic (1997). Kaksi ja puoli tuntia todella yllättävää laivan uppoamista ja päälle liimattua rakkaustarinaa. Älähtäviä romantikkoja muistuttaisin, että Jack valitsi mieluummin hukkumiskuolon arktisissa vesissä kuin loppuelämän Rosensa kanssa. Leonardo DiCaprion lisäksi elokuvassa on myös Celine Dionin musiikkia. Titanic on elokuva, jonka jälkeen toivoo itsekin olevansa 3798 metrin syvyydessä Pohjois-Atlantilla.
Huonojen elokuvien kerho haluaa antaa erityismaininnan Sademiehelle (1988), joka on lämminhenkinen elokuva Tom Cruisesta ja autismista. Jos siihen vielä lisäisi Gladiaattorin (2000) symboliset viljapeltokohtaukset ja Mel Gibsonin perän Braveheartista (1995), niin kasassa olisi kaikkien aikojen voittajaelokuva.
Vanhan viidakon sananlaskun mukaan se, joka näkee vuonna
1996 valmistuneen Mustanaamio-elokuvan, saa aivoödeeman. Toisen vanhan viidakon
sananlaskun mukaan Mustanaamion trikooasun näkeminen aiheuttaa pysyviä vammoja verkkokalvoille.
Viime vuosikymmenen alkua voidaan sarjakuvafilmatisointien vedenjakajana. 2000-luvun
alun jälkeen vain osa genreen kuuluvista elokuvista on ollut
aivoverenvuotomateriaalia, kun taas ennen tätä tehdyt elokuvat ovat
olleet lähes poikkeuksetta camppia ja kuraa. Mustanaamio (The Phantom, 1996)
kuuluu huonojen sarjisleffojen aikakaudelle. Täytyy kuitenkin muistaa,
että kehnot sarjakuvafilmatisoinnit ovat merkittävä osa huonojen elokuvien
maailmaa. Jokainen karmeisiin trikoisiin puettu supersankari on tärkeä.
Mustanaamio perustuu Lee Falkin
luoman trikoosankarin seikkailuihin. Mustanaamion ammattihan periytyy isältä
pojalle ja siihen sisältyy lupaus taistella merirosvoutta ja muita viidakon
järjestyshäiriöitä vastaan. Suomessa kyseinen sarjakuva on melkoisessa suosiossa
ja perinteisesti suomalainen mies osaa kertoa sotilasarvonsa lisäksi
Mustanaamio-kerhon jäsenyytensä laadun.
Elokuvassa seikkailee
järjestyksessä 21. Mustanaamio Kit Walker (Billy Zane) mielitiettynsä Diana
Palmerin (Kristy Swanson) kanssa. Köyhän miehen Indiana Jonesia muistuttavassa
juonessa ollaan Tougandan pääkallopatsaiden jäljillä. Legendan mukaan patsaat
antavat haltijalleen rajattoman voiman ja tämähän kiinnostaa suuruudenhulluja vilunkiveikkoja. Patsaita tavoittelee rikollispomo
Xander Drax, jota esittää Subtitute-elokuvasarjassa (osat 2, 3 ja 4) kunnostautunut Treat
Williams. Draxin kätyreinä puuhastelevat Catherine Zeta-Jones ja James Remar.
Elokuvan on ohjannut australialainen Simon Wincer, mutta epäilen vahvasti, että kyseessä on
Timo Koivusalon käyttämä salaidentiteetti. Millään muulla tavalla elokuvan kökköyttä
ei voi selittää. Taistelukohtaukset ovat yhtä sulavia ja mukaansatempaavia kuin
aamuyöstä tapahtuva snägärijonotappelu. Mustanaamion nyrkkirysykohtauksista ei voi valitettavasti
soittaa poliisille. Erikoistehostetiimi on ollut elokuvan teon aikana
todennäköisesti kännissä. Tästä päästäänkin elokuvan näyttelijäntyöhön. En aio
tässä yhteydessä käyttää sarkastisia lainausmerkkejä, koska nyt ollaan
menty sellaisen rajan yli, että niitä ei enää tarvita. Billy Zanen
roolisuoritus on yhtä kiinnostava kuin puhelinluettelon ja veroilmoituksen
risteytys, Treat Williams ei osaa näytellä ja Kristy Swanson sekä Catherine
Zeta-Jones ovat yksinkertaisesti kamalia.
Hieno yksityiskohta elokuvassa on
Kit Walkerin isän haamu (maailman kovimmasta tv-sarjasta ikinä tuttu
Patrick McGoohan), joka jakaa tuonpuoleisesta neuvoja trikoissa kärvistelevälle
pojalleen. Varastettujen patsaiden lisäksi isäpapan huolenaihe tuntuu olevan
poikansa menestys naisten parissa. Mustanaamion kaltaisessa periytyvässä
professiossa on tietysti hyvä varmistaa, että jälkikasvua on jossain vaiheessa tulossa. Katsojana
tulee kuitenkin vähän kyseenalaistaneeksi violetteihin trikoisiin pukeutuvan tyypin
seksuaalisen suuntautumisen, vaikka Mustanaamio elokuvana on muuten tiukan
heteroseksuaalinen.
Huonojen elokuvien kerho on pyytänyt elokuvasta lausunnon
Nastamuumio-asiantuntijalta. Asiantuntijan mukaan ensimmäinen Mustanaamio
vannoi valansa isänsä surmanneen merirosvon pääkallolle toisin kuin elokuvassa esitetään.
Kritiikkiä saavat myös elokuvassa esiintyvät superpääkallot, joita ei esiinny
alkuperäisteoksessa. Asiantuntija haluaa myös huomauttaa, että elokuvassa on unohdettu
kokonaan Mustanaamion hyvän merkki, jonka saavat Mustiksen kaverit ja liittolaiset. Taistelukohtaukset ovat huonolla tavalla
sarjakuvamaisia, mutta kaupunkikohtaukset ovat hyvin tehtyjä. Asiantuntijan mukaan elokuva ei ole suunnattu täyspäisille aikuisille ja on vaikea määritellä, kenelle se on oikein tehty. Olen samaa mieltä viimeisen kohdan kanssa. Mitä tulee elokuvan kohderyhmään, niin mielestäni Mustanaamio sopii ihmisille, joiden kulttuurimaku muistuttaa maailmanlaajuisen ydinsodan jälkeistä postapokalyptista maisemaa. Branch
Maailmassa on hyvää komediaa ja maailmassa on huonoa komediaa. Sitten on Adam Sandler. Mieheltä, jonka tuotantoon kuuluvat muun muassa elokuvat Juomahemmo (1998) ja Little Nicky (2000), ei voi komediallisella saralla odottaa kovin paljon, mutta rajansa kaikella. Dennis Duganin ohjaama kreisikomedia Zohan – Lupa saksia (You Don't Mess with the Zohan, 2008) on kauniisti sanottuna Sandlerin luovuuden kaivon pohjalta kaivettua kuraa. Elokuva kuuluu sarjaan "Repen karaoke-esitys firman pikkujouluissa", eli sysipaska veto, joka näyttää ja kuulostaa parhaalta alkoholimyrkytyksen aiheuttamassa koomassa.
Itse asiassa kun näin elokuvan ensimmäisen kerran, olin humalassa. Päihtynyt tilani ei mainittavasti parantanut elokuvakokemusta. Uskokaa minua, kun sanon, että ennen elokuvan katsomista kannattaa piilottaa kaikki terävät esineet asunnosta. Halu tökkiä itseä silmämuniin elokuvan aikana on vahva. Mainitsinko muuten jo, että elokuva on ehdoton suosikkini Sandlerin tuotoksista?
Zohan – Lupa saksia kertoo Israelin erikoisjoukkojen sotilaasta Zohanista, joka lavastaa oman kuolemansa päästäkseen eroon ainaisesta sotimisesta. Mossadin legendaarisimmalla taistelijalla on kuitenkin päätökseensä toinenkin syy. Sen sijaan, että Zohan jatkaisi palestiinalaisten niittaamista, haluaa hän vaihtaa identiteettiään ja muuttaa hiusstylistiksi New Yorkiin.
Älytön juoniko? No, kyllä. Adam Sandler on
merkitty elokuvaan käsikirjoittajaksi, mutta jotenkin koko hommasta
paistaa läpi, että todellisuudessa asialla ovat olleet viisivuotiaat
ADHD-kakarat lähipuistosta. Sen verran kunniakkaasti pissa- ja
kakkajutut ovat edustettuina. Tässä elokuvassa ammutaan niin pahasti yli, että Hamasin raketit jäävät toiseksi. Elokuvassa on niin käsittämättömän paljon perseilyä eri suuntiin ja eri tasoilla, että tämä on nähtävä uskoakseen todeksi.
Kunnia filmin
sekoilufaktorin noususta kuuluu pääosanesittäjälle ja hänen herkälle
tulkinnalleen israelilaismiehen kamppailusta sodan jaloissa. Tässä
miehessä tiivistyy sukupolvien kumuloitunut tieto ja tuska yhteen
pakettiin sellaisella intensiteetillä, että vastaavaa Zeigeist-tulkintaa
ei ole nähty sitten Hermann Hessen. Zohan on mies, jolla on unelma, ja
hän on valmis rikkomaan sukunsa vuosisataisia tappamistraditioita vain
tavoitellakseen onnea ja rakkautta toisaalla. Tämä on niin kaunista. Kysymysmerkiksi
tosin jää, miksi ennen Amerikkaan muuttamista Zohanin ulkomuoto muutetaan maskuliinisesta YTM-yksilöstä (ei yhteiskuntatieteen maisteri, vaan se toinen YTM) olennoksi, joka muistuttaa Petri Pennan ja Markus Selinin salaisen rakkauden yön lopputulosta. Olisi kai valepukuja nyt löytynyt lähempääkin kuin Hampurin Gay Pride -paraatista. Yhtäkkiä
Zohanin naamakarvoitus on mallia 1990-luku ja vaatteet on varastettu
Scooterin taustatanssijoilta. Näyttävätkö israelilaiset mieskampaajat
todella tuolta? Ilmeisesti.
Tralieraddict.com
No, Liberace-generaattorin läpi työnnetty Zohan päätyy
lopulta Amerikkaan apupojaksi vararikon partaalla olevaan palestiinalaiskampaamoon. Sanomattakin selvää, että puljun omistaja sattuu olemaan Miss "geneerinen lähi-itä-hottis"- kisoista karannut tosibeibe. Tukan leikkaamisen sijaan Zohan keskittyykin lähinnä esittelemään erikoiskykyään, erityisen voimakasta seksuaaliviettiään.
Arvatkaapa nyt tytöt ja pojat, mikä on Adam Sandlerin mielestä hassua?
No, tissien ja runsaiden häpykarvojen jälkeen hulluinta, mitä elokuvaan keksittiin,
on luonnollisesti mummojen paneminen. Luonnollisesti. Kun nuori ja kaunis ei aluksi innostu, käy Zohan mummeleiden kimppuun. Elokuvan keskivaiheilla katsoja
saa kiemurrella myötähäpeästä, kun Zohan hinkkaa pyöräilyshortseissaan (!) kiimaisia harmaita panttereita ja panee heitä tämän jälkeen takahuoneessa, niin että
kampaamotuotteet lentelevät hyllyltä. Tämä on oikeastaan niitä asioita, joita
kenenkään ei tulisi nähdä.
Jos elokuva jatkaisi totaalisella överihassuttelulinjallaan läpi paskan, jaksaisi se
naurattaa ihan loppuun saakka. Ennalta-arvattavan ja samalla jotenkin epäuskottavan (Zohan näyttää kuitenkin parrakkaalta Teuvo Lomanilta!) rakkaustarinan vallatessa panojuonelta
tilaa, muuttuu koko elokuvan meininki loppua kohden kesymmäksi ja samalla vähemmän
hauskaksi. Ja tämä on huutava sääli! Tämän sanottuani, on tosin kyllä pakko todeta,
että lopun mieletön joukkotappelu palestiinalaisten ja israelilaisten
yrittäjien välillä saa muutamat intifadat näyttämään päiväkodin
takapihan sotaleikeiltä. Kunpa tätä samaa energiaa olisi saatu koko elokuvan loppuun! Alun hot shots -henkisten
taistelukohtausten, halpahintaisen huumorin ja ikäihmisten raivoisan
seksualisoinnin virittämä "tarina" olisi kyllä jaksanut kantaa loppuun
saakka ilman turhia imelyyksiä.
Elokuvan huumori perustuu seksiin, stereotypioihin arabeista, seksiin, stereotypioihin israelilaisista ja seksiin. Lisäksi elokuvan koskettavimmassa kohtauksessa mies (Rob Schneider) kertoo lämpimästä suhteestaan vuoheen, eli tällä tasolla liikutaan. Läpi elokuvan viljellään myös hassuja aksentteja ja ulkomaalaiselta kuulostavia sanoja, kuten muchentuchen ja onpa elokuvaan päässyt mukaan uskomattoman hauska ja samalla häpeättömän rasistinen kohtaus Hizbollahin asiakaspalvelunumeroon soittavista amatööriterroristeista. Jos ei elokuvasta muuta käteen jää, niin ainakin katsoja oppii sen, että jokaisessa arabissa asuu sisällä pieni terroristi. Tällaista tulee kunnon amerikkalaisen komedian olla! Jos
tässä ei ole vielä teille suositusta tarpeeksi, niin lisätään ilotulitukseen vielä Mariah Carey, jonka roolisuoritus saa Kristen Stewartin näyttämään
lahjakkaalta. Tämä elokuva on kulttuuriteko!
We are the world
Zohanissa on kyllä puutteensakin. Ainoa todellinen ongelmani (elokuvan totaalisen huonouden lisäksi), on sen mukavakava taustavire. Käsikirjoittajana toimineella Sandlerilla on elokuvaa rakentaessaan ollut selvästi joku vahva rauhansanoma mielessään. Ja paskan latvat, sanon minä. Jos tehdään kreisikomediaa, niin sitten räjäytellään mallipoikia
friikeissä bensiinionnettomuuksissa, eikä leikitä Boutros
Boutros-Ghalia. Mitä elokuvan taustatiimi oikein ajatteli? Mossad-taistelijat näyttävät hörsöhinteiltä, kaikki arabit ovat tyhmiä ja/tai terroristeja, mutta mitä me oikeastaan halusimme tällä elokuvalla sanoa on, että meidän kaikkien tulisi olla ystäviä keskenämme. Vapauttakaa rauhankyyhkyt. Missä on Michael Jackson? Haluan kuulla maailmanrauhasta kertovan pateettisen laulun!
Onko tämä nyt se oikea kanava lähi-idän saattamiseksi rauhan tilaan? En usko. Korkeintaan israelilaiset ja palestiinalaiset voivat jatkossa yhdistää voimansa yhteistä vihollistaan, Adam Sandleria, vastaan.
