1990-luku, julkkiskekkerit jossain päin Amerikan yhdysvaltoja. Belgialainen näyttelijä Jean-Claude Van Damme ja amerikkalainen koripalloilija Dennis Rodman tapaavat.
Dennis: Terve Jean-Claude! Meitsi on jäbän elokuvien suuri fani!
Jean-Claude: Kiitti! Jäbä on kova urheilumies!
Dennis: No niin on jäbäkin näyttelemisen lisäksi!
Jean-Claude: Mut siis jäbä on kovempi urheilumiäs!
Dennis: Mutta jäbä on muskelit Brysselistä!
Jean-Claude: Dennis, arvaa mitä!
Dennis: No mitä, Jean-Claude?
Jean-Claude: Nyt tuli vuosisadan idea! Meitsien pitäisi tehdä yhdessä todella kova toimintaleffa, jossa ollaan vähän niinku tiimi. Meitsi olis salainen agentti ja jäbä olis joku siisti asediilaajatyyppi.
Dennis: Todellakin. Yhdellä ehdolla: meitsi saa käyttää elokuvassa omia vaatteitaan.
Oletettavasti näin on saanut alkunsa Tsui Harkin ohjaama Double Team (1997), jälleen yksi 1990-luvun toimintaelokuva, johon saatu hongkongilainen ohjaaja ja belgialainen näyttelijä. Van Dammen kultaisten kokkelivuosien mestariteoksen toisessa pääroolissa on Dennis Rodman, joka on tehnyt pääasiallisen uransa koripalloilijana ja todella kyseenalaisen vaatemaun omaavana mediapersoonana. Ysärillä nyrkkeilyn parissa enemmän aikaa viettänyt Mickey Rourke pällistelee elokuvan pahana tyyppinä.
Double Team kertoo entisestä agentista Jack Quinnista (Jean-Claude Van Damme), joka saadaan houkuteltua auvoisan perhe-elämän parista vielä viimeiselle työkeikalle metsästämään vanhaa vihollistaan Stavrosta (Mickey Rourke). Tämähän menee tietysti vituiksi ja epäonnistuneen keikan päätteeksi Jack viedään Siirtokuntaan, jonne on tuupattu kaikki työssään kämmänneet, mutta muuten ammattitaitoiset agentit. Vedenalaisten lasersäteiden ympäröivältä saarelta ei ole kukaan koskaan päässyt karkuun, mutta Jack pääsee pienellä MacGyver-näpräämisellä häipymään vankeudestaan ja lähtee tämän jälkeen etsimään raskaana olevaa vaimoaan, jonka Stavros on kaapannut. Apua missioonsa Jack saa Yazilta (Dennis Rodman), joka pitää tatuointiliikettä, fetissi-henkistä anniskeluliikettä ja pientä asepuotia Antwerpenissa.
1990-luvun toimintaelokuvan hienoimmat perinteet ovat läsnä Double Teamissa. Huomaa kyllä, että internet on ollut tuolloin uusi asia ja elokuvassa hihitellään vähän netistä löytyville tuhmille kuville. Onneksi muuten elokuvassa on realiteetit kohdallaan eli tiedustelukonsultteina toimivilla Siirtokunnan agenteilla on pääsy kaikkiin maailman tietokantoihin, mukaan lukien Jallu-lehden tilaajarekisteri ja Pihtiputaan marttakerhon jäsenistön tiedot. Toimintakohtaukset ovat aika perusmeininkiä muutamalla hienolla koreografialla, elävällä tiikerillä ja parilla wtf-hetkellä (muovipussilla tukehduttaminen veden alla?). Mickey Rourkea lukuunottamatta kukaan näyttelijöistä ei osaa näytellä, eikä Rourkenkaan suoritus ole mikään helmi. Rodman ja Rourke ovat kummatkin elokuvan loppupuolella jostain selittämättömästä syystä ilman paitaa, Rodmanin kohdalla tosin mikä tahansa voittaa puvustukseen kuuluneen hopeisen napatopin. Jean-Claude tekee muutaman leuanvedon ja näyttää samalta kuin kaikissa muissakin elokuvissaan. Lopussa räjäytetään jotain. Juonessa ei ole mitään järkeä, mutta se ei ole ennenkään elokuvan tekoa estänyt.
Double Team on ei niin hienon vuosikymmenen huono toimintaelokuva. Tosin nostan hattua (tai pipoa) Van Dammen kaltaisille ysäritoiminnan veteraaneille, jotka ovat tehneet uransa pääasiassa loisteliaan 80-luvun jälkeisessä krapulassa. Se ei ole kiitollinen tehtävä, mutta jonkun on pitänyt käydä potkimassa, ammuskelemassa ja laukomassa on-linereitä valkokankaan työn sankarina.
Branch
torstai 28. marraskuuta 2013
maanantai 11. marraskuuta 2013
Sinkkuelämää 2
Sinkkuelämää-sarjaa pidetään usein jostain täysin
käsittämättömästä syystä esimerkkinä feministisestä tv-ohjelmasta. Oikeastihan
sarjassa neljä keskenkasvuista teiniä puhui miehistä ja kengistä sekä seksistä
tapana saada miehiä ja kenkiä. Siinä missä nykytelevisiossa
Girlsin mimmit kerjäävät rahaa vanhemmiltaan ja tekevät toinen toistaan
kummallisempia duuneja, Sinkkuelämää yritti hyvin pitkään vakuuttaa katsojilleen,
että Luputtimia ja kaksion Manhattanilta saa kirjoittelemalla kerran viikossa kolumnin
verran itsestäänselvyyksiä ja kysymysmerkkejä muille kaupungin turhautuneille
ihmisperseille. Sama Cosmopolitanin syvällisyyttä huokuva eetos jatkui sarjan lopettamista
seuranneessa elokuvassa. Odotettu Sinkkuelämää-elokuva (Sex and the City) sai
ensi-iltansa 2008 ja siinä pääsimme seuraamaan, kuinka Carrie vihdoin sai Manolo-rahastonsa turvattua naimalla tarpeeksi rahaa. Pari vuotta
myöhemmin elokuvantekijöiden tuohet oli kuitenkin vedetty pulverina nenään,
joten oli aika lypsää hieman lisää varoja sarjan aivokuolleilta faneilta. Syntyi
innovatiivisesti nimetty Sinkkuelämää 2 (Sex and the City 2).
Elokuvan jatko-osa alkaa kahden vuoden kuluttua siitä, mihin ensimmäinen leffa jäi. Carrien aviomies syö liikaa noutoruokaa, Charlottea ahdistaa hirveällä vaivalla hankitut lapset ja Miranda on työtön. Samathalla puolestaan on menopaussi päällä. Tätä suurta elämäntuskaa he lähtevät purkamaan pikku shoppailureissulle Arabiemiraatteihin. Branchin armollisen arvion mukaan ensimmäiseen elokuvaan ei oikein riittänyt tavaraa 145 minuutiksi, ja voin kertoa, että sitä ei totisesti myöskään jäänyt yli toista mokomaa varten. Silti jatko-osaa onnistutaan venyttämään eteenpäin tuskaisat 145 minuuttia ilman sen kummempaa juonta. Suoritus, johon ei ole kyetty sitten sosialistisen realismin aikojen.
Elokuvassa on juonettomuuden lisäksi muitakin suuria puutteita. Esimerkiksi ohjaajaan ei lopputuloksesta päätellen ollut varaa, joten lopputeksteihin merkattu Michael Patrick King on luultavasti salanimi jo ensimmäisessä elokuvassa klaffitaulua pidelleelle jyrsijälle. Lisäksi jatko-osan vähäinen dialogi ilahduttaa yhtä paljon kuin huuliherpes hääaamuna, ja kakkua koristelemaan siroteltu huumori ei olisi rohkeaa tai oivaltaa edes Amish-yhteisön piirissä. Elokuvan vähäinen näyttelijäntyö puolestaan on korvattu lopullisesti erilaisilla logoilla ja tuotemerkeillä.Sanomattakin selvää, että näillä eväillä ei tule kutsua linnan juhliin.
Pääosassa elokuvassa onkin tavara. Jos Sinkkuelämää oli materialismin ylistyslaulu, on Sinkkuelämää 2 viisanvingutuksen MM-kisat, oikea shoppailun kosminen räjähdys. Elokuvassa harjoitetaan enemmän tuotesijoittelua kuin ostoskanavalla sallitaan, ja tuotoksen käsikirjoitustiimiin voisi huoletta lisätä nimet Armani, Blahnik, Louboutin ja Hermès. Koska ulkomailla käytetään leikkirahaa, on tämän keskellä lamaa syntyneen elokuvan pröystäily oikeutettu siirtämällä tuhlailu jenkkikatsojien maailmassa täysin keksittyyn Abu Dhabiin. Matka toteutetaan laasasmaisen modernin prostituution periaatteilla, eli flirtillä ja lupauksilla seksistä. Abu Dhabissa moraalinen meno jatkuu ilmiömäisellä tuhlailulla; ostosorgasmista toiseen liikutaan neljällä ilmastoidulla autolla ja pienen palatsin kokoisessa sviitissä jokaisella naisella on oma palvelijansa. Palvelijat ovat luonnollisesti alipalkattuja ja riistettyjä yksilöitä Intiasta, mutta elokuvassa tämä pieni epäkohta hoidetaan tukulla seteleitä, ja taas on valkoisella naisella hyvä mieli.
Elokuvan moraalia ohuempia ovat ainoastaan pääosanesittäjien suoritukset: Carrie saa yläasteikäisen Paolo Coelhon näyttämään kypsältä ajattelijalta, Miranda tekee kelvon roolisuorituksen piriä vetävänä hamsterina ja Charlotte on väsyneenä kahden lapsen äitinä yhtä uskottava kuin Arttu Wiskari muusikkona. Oma lukunsa on Samathan hahmo, jonka tavaramerkiksi nostettu yliseksuaalisuus on leffassa vedetty himottavuudessaan lähelle Silvio Berlusconin luokkaa. Vielä 1990-luvulla raikkailta tuntuneet hahmot on elokuvan jatko-osaan mennessä venytetty seitinohuiksi ja katsojan osaksi jää tuntea syvää myötähäpeää näiden keski-ikäisten pissisten ottaessa poskeen shisha-piipulta, vatvoessa täysin keksittyjä aviohuoliaan (”Lastenhoitajallamme on isot rinnat”) ja murehtiessaan Jimmy Choon osakkeen tippumista pörssissä. Onneksi täysin keksittyihin ongelmiin toimivat keksityt ratkaisut, joten katsoja oppii, että synnytysmasennus hoituu kahdella dry martinilla ja avioliitto pelastetaan kivitalon hintaisella sormuksella. Lopussa se isotissinen lastenhoitajakin paljastuu lesboksi.
Elokuvan jatko-osa alkaa kahden vuoden kuluttua siitä, mihin ensimmäinen leffa jäi. Carrien aviomies syö liikaa noutoruokaa, Charlottea ahdistaa hirveällä vaivalla hankitut lapset ja Miranda on työtön. Samathalla puolestaan on menopaussi päällä. Tätä suurta elämäntuskaa he lähtevät purkamaan pikku shoppailureissulle Arabiemiraatteihin. Branchin armollisen arvion mukaan ensimmäiseen elokuvaan ei oikein riittänyt tavaraa 145 minuutiksi, ja voin kertoa, että sitä ei totisesti myöskään jäänyt yli toista mokomaa varten. Silti jatko-osaa onnistutaan venyttämään eteenpäin tuskaisat 145 minuuttia ilman sen kummempaa juonta. Suoritus, johon ei ole kyetty sitten sosialistisen realismin aikojen.
Elokuvassa on juonettomuuden lisäksi muitakin suuria puutteita. Esimerkiksi ohjaajaan ei lopputuloksesta päätellen ollut varaa, joten lopputeksteihin merkattu Michael Patrick King on luultavasti salanimi jo ensimmäisessä elokuvassa klaffitaulua pidelleelle jyrsijälle. Lisäksi jatko-osan vähäinen dialogi ilahduttaa yhtä paljon kuin huuliherpes hääaamuna, ja kakkua koristelemaan siroteltu huumori ei olisi rohkeaa tai oivaltaa edes Amish-yhteisön piirissä. Elokuvan vähäinen näyttelijäntyö puolestaan on korvattu lopullisesti erilaisilla logoilla ja tuotemerkeillä.Sanomattakin selvää, että näillä eväillä ei tule kutsua linnan juhliin.
Pääosassa elokuvassa onkin tavara. Jos Sinkkuelämää oli materialismin ylistyslaulu, on Sinkkuelämää 2 viisanvingutuksen MM-kisat, oikea shoppailun kosminen räjähdys. Elokuvassa harjoitetaan enemmän tuotesijoittelua kuin ostoskanavalla sallitaan, ja tuotoksen käsikirjoitustiimiin voisi huoletta lisätä nimet Armani, Blahnik, Louboutin ja Hermès. Koska ulkomailla käytetään leikkirahaa, on tämän keskellä lamaa syntyneen elokuvan pröystäily oikeutettu siirtämällä tuhlailu jenkkikatsojien maailmassa täysin keksittyyn Abu Dhabiin. Matka toteutetaan laasasmaisen modernin prostituution periaatteilla, eli flirtillä ja lupauksilla seksistä. Abu Dhabissa moraalinen meno jatkuu ilmiömäisellä tuhlailulla; ostosorgasmista toiseen liikutaan neljällä ilmastoidulla autolla ja pienen palatsin kokoisessa sviitissä jokaisella naisella on oma palvelijansa. Palvelijat ovat luonnollisesti alipalkattuja ja riistettyjä yksilöitä Intiasta, mutta elokuvassa tämä pieni epäkohta hoidetaan tukulla seteleitä, ja taas on valkoisella naisella hyvä mieli.
Elokuvan moraalia ohuempia ovat ainoastaan pääosanesittäjien suoritukset: Carrie saa yläasteikäisen Paolo Coelhon näyttämään kypsältä ajattelijalta, Miranda tekee kelvon roolisuorituksen piriä vetävänä hamsterina ja Charlotte on väsyneenä kahden lapsen äitinä yhtä uskottava kuin Arttu Wiskari muusikkona. Oma lukunsa on Samathan hahmo, jonka tavaramerkiksi nostettu yliseksuaalisuus on leffassa vedetty himottavuudessaan lähelle Silvio Berlusconin luokkaa. Vielä 1990-luvulla raikkailta tuntuneet hahmot on elokuvan jatko-osaan mennessä venytetty seitinohuiksi ja katsojan osaksi jää tuntea syvää myötähäpeää näiden keski-ikäisten pissisten ottaessa poskeen shisha-piipulta, vatvoessa täysin keksittyjä aviohuoliaan (”Lastenhoitajallamme on isot rinnat”) ja murehtiessaan Jimmy Choon osakkeen tippumista pörssissä. Onneksi täysin keksittyihin ongelmiin toimivat keksityt ratkaisut, joten katsoja oppii, että synnytysmasennus hoituu kahdella dry martinilla ja avioliitto pelastetaan kivitalon hintaisella sormuksella. Lopussa se isotissinen lastenhoitajakin paljastuu lesboksi.
Kermit, Princess Diaries, Michael Jackson ja Posh Spice kampanjoivat emansipaation puolesta.
Elokuvassa sielu on korvattu shampanjalla, uskollisuutta vannotaan vain tuotemerkkejä kohtaan ja rakkaus on suoraan verrannollista kuppikokoon. Naisen itsenäisyys on sidottu luottokortin saldoon ja seksuaalisuus vieteltyjen miesten määrään. Erilaisuutta kyetään kunnioittamaan vasta kun selviää, että perinteisten muslimihuivien alla asuu länsimaisten tuotteiden kerskakulutusta kannattava fashionista. Sinkkuelämää 2 on niin tyhjä, mauton ja lohduton kuvaus
ihmisyydestä, että sen on lähes varmasti oltava brooklynilästen
hipstereiden jonkin sortin post- ja meta-ironinen taideprojekti. Muuten olen melko valmis luopumaan toivosta ihmiskunnan selviytymisen puolesta.
Deadlock
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)