Ghost

Näin Dirty Dancingin kun olin noin 15-vuotias. Sen jälkeen vannnoin pyhästi uusien ja vanhojen jumalten kautta, että en enää koskaan katso elokuvaa, jonka pääosassa on Patrick Swayze. Vuosien tietoisen välttelyn jälkeen löydän kuitenkin itseni jälleen tortun ääreltä. Olen sortunut. Olen katsonut Jerry Zuckerin mestariteoksen Ghost (1990).

No niin aloitetaanpa nyt siitä, että mihin helvetin genreen tämä leffa pitäisi laskea? Onko Ghostin tarkoitus olla romanttista komediaa vai draamaa? Jännityselokuva vai jotain yliluonnollista paskaa à la M. Night Shamalambada? Koska kirjoitan tätäkin arvostelua viemäriputkistojen syleilystä, niin ehkäpä elokuva sujahtaa ennemminkin puhdasverisen horrorin kategoriaan.

Elokuvan genrellisen epätasaisuuden voisi antaa anteeksi, mikäli muut osaset loksahtaisivat paikoilleen, mutta niin onnellisesti ei tälläkään kertaa päässyt tapahtumaan.  Elokuva alkaa hitaasti ja kehittyy siitä kuolemaa odotellen kohti loppuhuipennustaan. Käyntiin päästään juonellisesti parinkymmenen minuutin kohdalla, kun ikionnellinen Sam (Swayze) on palaamassa kotiin teatterista Mollynsa (Demi Moore) kanssa. Aseistettu ryöstäjä ilmestyy tyhjällä sivukadulla varjoista ja ryöstön tiimellyksessä päästää lopulta Samista ilmat pihalle. Tämän jälkeen Demi Moore vannoo kostoa ja vetäytyy kotiluolaansa. Sieltä käsin hän taistelee pahuutta vastaan lepakkopuvussa pieni seksuaalisesti epävarma teinipoika rinnallaan. No ei se nyt ehkä ihan näin mene, mutta voin vannoa, että tämä skenaario olisi ihan helvetin paljon parempi, kuin se asetelma, joka elokuvassa katsojalle lopulta kattaillaan. Ghostissa Kummitus-Sam jää nimittäin eläväin ja kuolleiden maailmojen väliin stalkkaamaan Mollya ja selvittämään kuolemansa todellisia taustoja. Avukseen Sam löytää hassahataneen mukameedion (Whoopi Goldberg). Tässä sekoilussa sitten meneekin loput puolitoista tuntia. Lopussa hämmentävästi A-Han laulajaksi muuttunut Swayze lentää taivaseen.

Hämmentävintä tässä kaikessa on se, että julkaisuvuonnaan elokuvasta tuli pienimuotoinen hitti ja elokuva sai jopa Oscar-ehdokkuuksia. Kuolleista ei saisi puhua pahaa, mutta voi herra Jeesus! Swayzen cheesy factor on sitä luokkaa, että odotin tyypin jossain vaiheessa muuttuvan valtaisaksi kimpaleeksi Oltermannia. Lisäksi Swayze on elokuvassa toistuvasti ja tarpeettomasti ilman paitaa. Ehkä ihan hyvä, sillä muuten Patea ei ainakaan näyttelijäntyön perusteella välttämättä erottaisi keski-ikäisestä ämmästä. Demi Moore sen sijaan on vuorattu koko elokuvan ajan valtaisiin miesten paitoihin. Muutenkin Demi kohtuullisen kamalassa kynityssä tukassaan on varastettu suoraan metsien miesten muotikuvastosta vuodelta 1987. Näiden kahden välillä on sitten luvassa samanlaista eroottista kemiaa, kuin miesasiamiesten ja anarkistifeministien kokoontumisajoissa. Tältä pohjalta on liene selvää, että kieltäydyn ehdottomasti kommentoimasta sitä kuuluisaa savenvalantakohtausta. Hyi saatana. Vieläkin puistattaa.

Ghostia voi suositella ainoastaan keski-ikäisille Raileille, jotka uskovat horoskooppeihin ja joiden mielestä Patrick on ihana ja lahjakas nuorimies. Lisäksi elokuvasta voi tsekata miltä Demi näytti vielä silloin, kun sillä oli mahdollisuus liikuttaa kasvojaan. Ainoan todella ässän ja katsomisen arvoisen ulottuvuuden leffassa muodostaa Whoopi Goldbergin tukka ja pinkki jakkupuku. Syytän syvästi 1990-lukua siitäkin, että kyseinen hassuttelija jäi vuosikymmenen uumeniin.

Ja ihan oikeasti. Kuka juonittelisi ihmisen murhan rahan takia, jos kaupan päälle "saa" Demi Mooren omakseen? Eikös Hollywoodissa ole ennemminkin skaba siitä, kuka sen joutuu ottamaan.

Deadlock