Ghost

Näin Dirty Dancingin kun olin noin 15-vuotias. Sen jälkeen vannnoin pyhästi uusien ja vanhojen jumalten kautta, että en enää koskaan katso elokuvaa, jonka pääosassa on Patrick Swayze. Vuosien tietoisen välttelyn jälkeen löydän kuitenkin itseni jälleen tortun ääreltä. Olen sortunut. Olen katsonut Jerry Zuckerin mestariteoksen Ghost (1990).

No niin aloitetaanpa nyt siitä, että mihin helvetin genreen tämä leffa pitäisi laskea? Onko Ghostin tarkoitus olla romanttista komediaa vai draamaa? Jännityselokuva vai jotain yliluonnollista paskaa à la M. Night Shamalambada? Koska kirjoitan tätäkin arvostelua viemäriputkistojen syleilystä, niin ehkäpä elokuva sujahtaa ennemminkin puhdasverisen horrorin kategoriaan.

Elokuvan genrellisen epätasaisuuden voisi antaa anteeksi, mikäli muut osaset loksahtaisivat paikoilleen, mutta niin onnellisesti ei tälläkään kertaa päässyt tapahtumaan.  Elokuva alkaa hitaasti ja kehittyy siitä kuolemaa odotellen kohti loppuhuipennustaan. Käyntiin päästään juonellisesti parinkymmenen minuutin kohdalla, kun ikionnellinen Sam (Swayze) on palaamassa kotiin teatterista Mollynsa (Demi Moore) kanssa. Aseistettu ryöstäjä ilmestyy tyhjällä sivukadulla varjoista ja ryöstön tiimellyksessä päästää lopulta Samista ilmat pihalle. Tämän jälkeen Demi Moore vannoo kostoa ja vetäytyy kotiluolaansa. Sieltä käsin hän taistelee pahuutta vastaan lepakkopuvussa pieni seksuaalisesti epävarma teinipoika rinnallaan. No ei se nyt ehkä ihan näin mene, mutta voin vannoa, että tämä skenaario olisi ihan helvetin paljon parempi, kuin se asetelma, joka elokuvassa katsojalle lopulta kattaillaan. Ghostissa Kummitus-Sam jää nimittäin eläväin ja kuolleiden maailmojen väliin stalkkaamaan Mollya ja selvittämään kuolemansa todellisia taustoja. Avukseen Sam löytää hassahataneen mukameedion (Whoopi Goldberg). Tässä sekoilussa sitten meneekin loput puolitoista tuntia. Lopussa hämmentävästi A-Han laulajaksi muuttunut Swayze lentää taivaseen.

Hämmentävintä tässä kaikessa on se, että julkaisuvuonnaan elokuvasta tuli pienimuotoinen hitti ja elokuva sai jopa Oscar-ehdokkuuksia. Kuolleista ei saisi puhua pahaa, mutta voi herra Jeesus! Swayzen cheesy factor on sitä luokkaa, että odotin tyypin jossain vaiheessa muuttuvan valtaisaksi kimpaleeksi Oltermannia. Lisäksi Swayze on elokuvassa toistuvasti ja tarpeettomasti ilman paitaa. Ehkä ihan hyvä, sillä muuten Patea ei ainakaan näyttelijäntyön perusteella välttämättä erottaisi keski-ikäisestä ämmästä. Demi Moore sen sijaan on vuorattu koko elokuvan ajan valtaisiin miesten paitoihin. Muutenkin Demi kohtuullisen kamalassa kynityssä tukassaan on varastettu suoraan metsien miesten muotikuvastosta vuodelta 1987. Näiden kahden välillä on sitten luvassa samanlaista eroottista kemiaa, kuin miesasiamiesten ja anarkistifeministien kokoontumisajoissa. Tältä pohjalta on liene selvää, että kieltäydyn ehdottomasti kommentoimasta sitä kuuluisaa savenvalantakohtausta. Hyi saatana. Vieläkin puistattaa.

Ghostia voi suositella ainoastaan keski-ikäisille Raileille, jotka uskovat horoskooppeihin ja joiden mielestä Patrick on ihana ja lahjakas nuorimies. Lisäksi elokuvasta voi tsekata miltä Demi näytti vielä silloin, kun sillä oli mahdollisuus liikuttaa kasvojaan. Ainoan todella ässän ja katsomisen arvoisen ulottuvuuden leffassa muodostaa Whoopi Goldbergin tukka ja pinkki jakkupuku. Syytän syvästi 1990-lukua siitäkin, että kyseinen hassuttelija jäi vuosikymmenen uumeniin.

Ja ihan oikeasti. Kuka juonittelisi ihmisen murhan rahan takia, jos kaupan päälle "saa" Demi Mooren omakseen? Eikös Hollywoodissa ole ennemminkin skaba siitä, kuka sen joutuu ottamaan.

Deadlock

Dark Angel

Dark Angel (1990) on ihmiskunnan historian typerin elokuva, mutta siinä näyttelee pääosaa Dolph Lundgren, Ruotsin lahja elokuvateollisuudelle. Dolph Lundgren on hieno näyttelijä, joka on tehnyt elämäntyönsä toimintaelokuvan parissa, tosin hänellä olisi näyttelijänä ollut annettavaa myös homopornon parissa tai ostoskanavan treenivempainmainoksissa. Huonojen elokuvien ystävien onneksi ruotsalaisnäyttelijä on tehnyt kattavan uran toimintasankarina. Ihmettelen syvästi, miksi Tukholmasta ei löydy Dolph Lundgrenin mukaan nimettyä katua ja näyttelijän patsasta. Jotain on pahasti vialla kansankodissa.

Mitä tulee itse elokuvaan, niin siinä hevigootin ja sm-harrastajan vaatekaapeilla käynyt avaruusolio varastaa kokaiinia ja jalostaa siitä vielä tujumpaa huumetta ruiskuttamalla sitä satunnaisiin ihmisiin ja imemällä sen jälkeen näiden aivonesteet. Dolph Lundgren näyttelee poliisia, joka pääsee planeettamme ulkopuolisen elämän jäljille selvittäessään maallisempia huumekauppoja. Luonnollisesti avaruushuumerosvon perässä on myös avaruushuumepoliisi paikallisten lainvartijoiden lisäksi. Jos jollakin lukijalla on tiedossa vielä älyttömämpi elokuva, niin Huonojen elokuvien kerho pyytää pitämään asian ihan omana tietonaan.

Dark Angel ei ole typeryydestään huolimatta hassunhauska kulttiklassikon ainesta omaava teos, vaan se on pitkäveteinen ja huono elokuva. Onneksi se tulee aikakaudelta, jolloin elokuvallinen uloste onnistuttiin pitämään alle kaksi tuntia kestävänä. Ne olivat hyviä aikoja. Itsehän nukahdin kesken elokuvaa ja muistaakseni mustaan nahkaan sonnustautunut avaruusolio päätti päivänsä Dolphin käsissä. Dark Angel on puhdasta känni ja läppä -osastoa, jonka voi katsoa silloin kun on niin väsynyt ja tylsistynyt, että ei jaksa edes kuolla.

Branch

Twilight - Epäilys

On tiistai-ilta ja kello on melkein yhdeksän. Asetun television ääreen viettämään aikaa laatuelokuvan parissa. Twilight-Epäilys (2010) on elokuvasarjan kolmas osa ja oletan, että meno paranee kahdesta edellisestä elokuvasta. Johtuen häiriöistä aika-avaruusjatkumossa kolmas osa käsitellään blogissa ennen toista osaa. Asiaa koskevat valitukset voi lähettää Neuvostoliittoon tai Kuolemantähdelle.

Klo 21.06. Alkutekstien aikana on jo vähän huono olo. Jostain käsittämättömästä syystä tämä elokuva kestää yli kaksi tuntia.

Klo 21.08. Alussa olmityttö ja glitteripoika ovat kukkaniityllä. Tämä on jo niin romanttista, että taidan vähän oksentaa.

Klo 21.15. Nelijalkainen ystävämme on asettunut television eteen ja peittää puolet kuvaruudusta. Eläimet ovat sitten viisaita! Ne vaistoavat luonnonkatastrofit ja paskat elokuvat, joilta ne tietenkin haluavat suojella omistajiaan.

Klo 21.26. Kolmiodraama! Taylor Lautnerilla on aivan liian pieni paita ja Robert Pattisonilla on liikaa meikkiä. Kristen Stewartin ilme ei ole värähtänytkään tähän mennessä. Toisesta osasta tutut paidattomat metsäpojat tekevät myös paluun.

Klo 21.33. Mainoskatkolla mietin, että jos pitäisi valita stalkkailevan vampyyrin ja kiukuttelevan ihmissuden väliltä, niin luostariin meno ja ikuinen selibaatti vaikuttaisivat ihan päteviltä vaihtoehdoilta.

Klo 21.43. Lautner on nyt ilman paitaa. On näemmä nostettu punttia roolia varten, tosin haballa ei korvata kehnoa näyttelijäntyötä. Muutkaan näyttelijät eivät tosin loista rooleissaan ja Robert Pattison voisi ottaa kielen pois Kristen Stewartin kurkusta.

Klo 21.46. Jotain koko elokuvan laimeudesta kertoo se, että kovin uhka on Seattlesta tulevat teinivampyyrit. Tottahan toki taustalla spedeilevat goottilarppivampyyrit, joiden pukeutuminen ei ole parantunut toisesta osasta. Kerrataanpa vielä: Dracula-kaapu näyttää Gary Oldmanilla uskottavalta, mutta ei viisi minuuttia sitten aikuistuneella Dakota Fanningilla tai (Viidakon tähtösten BB-Nikoa lainatakseni) nevähööd-näyttelijäjampalla.

Klo 22.06. Vitoselta tulisi Spiderman 3. Houkutus vaihtaa kanavaa on todella kova.

Klo 22.09. Vampyyrit ja ihmissudet ryhtyvät yhteistyöhön torjuakseen lähestyvän puberteettiverenimijälauman. Yhteistyö vaatii treeniä ja treeni vaatii luonnollisesti treenimontaasin. Tulispa sade ja pyyhkis pois tän kaiken saastan.

Klo 22.34. Sydäntäni aina lämmittää, kun teinielokuvissa puhutaan perinteisten arvojen puolesta. Seksi kuuluu avioliittoon ja ennen kaikki oli niin paljon paremmin. Ehdotankin, että Twilight otetaan osaksi koulujen sukupuolivalistusta. Ehkäpä teinit ymmärtävät elokuvan perusteella, että teiniseukkailusuhteet ovat lähtökohtaisesti perseestä ja alkavat seurustella vähän vanhempina.

Klo 22.51. Edward ja Jacob keskustelevat suhteestaan Bellaan. Nyt on sellaista male bondingia että oksat pois. Myötähäpeämittarissani ei enää asteikko riitä.

Klo 22.55. “Niin siis en mä halua seukata sun kanssa, mutta voisitsä silti vähän itkeä mun perään ja pussata ihan varmuuden vuoksi? Kun en oo ihan satavarma kuitenkaan näistä mun fiiliksistä, vaikka oikeesti oon.”

Klo 22.59. Junttikylän vampyyrit ja karvaturrit vastaan Seattlen henkkamaukkavampyyrit. Tässä vaiheessa olisi ollut armollista päättää kaikki vaikkapa ydinräjähdykseen, mutta ei. Kärsimys jatkukoon.

Klo 23.02. Ai siis muuttuvatko Twilight-universumissa vampyyrit tuhkaksi? En usko. Korkeintaan muuttuvat kimalteeksi.

Klo 23.18. Loppukähinät on käyty ja karvaturripoika on saanut lopulliset pakit. Taas ollaan kukkaniityllä Kristenin ja Robertin seurassa. Elokuvan lopussa selviääkin, että kahden supernaturaalin urpon välissä notkuminen on ollut vain oman identiteetin etsintää, ihan tälleen normaali vaihe jokaisella teini-ikäisellä. Tässä vaiheessa kaikille pitäisi olla selvää, miten vammainen käsitys Twilight-elokuvissa on ihmissuhteista tai ylipäänsä elämästä. Kolmas Twilight on hyvää katsottavaa kaikille, jotka haluavat samaan aikaan helvetin puuduttavan elokuvakokemuksen sekä kasvaneen aivoinfarktiriskin.

Branch