Twilight-Houkutus

Väitän, että Stephanie Meyerin kirjoihin perustuva elokuvasaaga glitteripojan ja olmitytön seikkailuista on pilannut nykynuorisolta sekä vampyyrielokuvat että romanttiset elokuvat. Väitteeni perustuu toki osin lähestyvän keski-iän tuomaan moraaliseen kiukkuun, mutta minulta löytyy myös elokuvallisia perusteita.

Twilight-Houkutus (2008) kertoo Bellasta (Kristen Stewart), joka muuttaa isänsä luokse Washingtonin osavaltiossa sijaitsevaan Forksin pikkukaupunkiin. Bella tapaa koulussa eksentrisesti käyttäytyvän Edwardin (Robert Pattinson), joka paljastuu vampyyriksi. Bella saa asian selville yhdistämällä Edwardin kummallisuudet Googlen ja kirjojen avulla tekemänsä tutkimustyön löydöksiin. Twilightin universumissa ei ilmeisesti tunneta mytologioita tai kauhuelokuvia. Edward kuuluu Cullenin hippivampyyriperheeseen, joka elättää itsensä syömällä pörröisiä metsän eläimiä. Kaikki vampyyrit eivät tietenkään jaa samaa ideologiaa ja elämäntapaa. Tästä tietysti tulee ongelmia, kun nolon larppaajan näköiset, ei niin hipit vampyyrit eksyvät Forksin laitamille.

Twilight kirjoittaa vampyyrimytologiaa uudelleen, mutta ei kovinkaan hyvällä menestyksellä. Elokuvassa toki viitataan kliseisiin, mutta kun kliseet on jätetty jo aika päiviä sitten pois muistakin aihepiiriä sivuavista tuotoksista. Meyerin lisäys tuntuu olevan ainoastaan vampyyrien reaktio päivänvaloon. Twilightissä vampyyrin iho alkaa auringonvalossa kimaltamaan, mikä voittaa tahattoman komiikan vuosituhatpalkinnon.

Ennen muinoin eli 1990- ja 1980-luvulla asiat olivat toisin. Veren vangit (Interview with the Vampire) sai ensi-iltansa vuonna 1994. Elokuva oli toki roolitettu pinnalla olleilla nuorilla miesnäyttelijöillä, mutta siinä sentään oli virtasi hurme ja vampyyrit olivat oikeita vampyyrejä, eivätkä oravaa järsiviä hippejä. Auringonvalo ei saanut vampyyria kimaltamaan, vaan palamaan poroksi. Jatko-osa on tosin melko luotaantyöntävää katsottavaa, mutta aina ei voi voittaa. Sitten tuli Blade (1998), jossa Wesley Snipes pätki rumia verenimijöitä. Se oli, ja on edelleen todella kova elokuva. Kun mennään 1980-luvulle, niin vuodelta 1987 löytyy kaksi mainitsemisen arvoista lajityypin yksilöä, eli Joel Schumacherin ohjaama The Lost Boys ja Kathryn Bigelowin ohjaama Near Dark. Näitä elokuvia yhdistää se, että kaikesta huolimatta ne eivät ole vampyyrielokuvan vässykkäkevytversioita, kuten Twilight. Lisää verta ja vähemmän nössöilyä, sanon minä.

Mitä tulee romantiikkaan, niin Twilightin opetus teineille on se, että ihana hanipuppeli voi hetkessä muuttua raivoavaksi hirviöksi, joka repii pään irti. Näin voi käydä esimerkiksi intiimissä kanssakäymisessä. Stalkkaaminen toisten ihmisten makuuhuoneissa osoittaa kiintymystä ja tämähän ei haittaa, kun on tosi rakkaus kyseessä. Olen ehkä vanha ja tylsä, mutta mielestäni lähestymiskielto ei olisi tässä tapauksessa liioittelua. Onhan teinielokuvien romantillisuus aina ollut ulkokohtaista ja muutenkin aika hanurista, mutta Twilight pyrkii selvästi olemaan hieman ylevämpi tuotos, onhan siinä Claude Debussyn musiikkia ja kohtaus kukkaniityllä. Aivan ihanaa.

Elokuva on sekä romanttisena että vampyyrielokuvana löysä kuin keravalainen teini yläasteen röökipaikalla. Osa elokuvan velttoudesta johtuu Kristen Stewartista ja Robert Pattisonista, jotka kommunikoivat pääasiassa tuijottamalla toisiaan, paitsi silloin kun Pattisonin roolihahmo stalkkaa Stewartin roolihahmoa tämän nukkuessa. Tuijottelu ja päänäyttelijöiden kyvyttömyys ilmaista mitään normaalilla tunneskaalalla alkavat käydä pidemmän päälle rasittaviksi. Elokuva on kuvattu lähinnä siniharmaan värisuodattimen läpi, joka lisää entisestään elokuvan (heh heh) aneemisuutta. Tosin katsojan ei tarvitse pelätä, että tarina loppuisi kesken, sillä tätä elokuvallista herkkua on tosiaan tarjolla viiden osan verran.

Elokuvan loppuessa katsoja huokaisee helpotuksesta, mutta samalla käy hieman sääliksi Edwardia. Kuka haluaisi olla ikuisesti 17-vuotias? Onhan se aika perseestä.

Branch