Burleski

Aina silloin tällöin emansipaatiota keksitään myydä naisille uudessa paketissa. Burleskin tapauksessa tulisi kuitenkin varmaankin puhua schmemansipaatiosta, sillä naisten vapautumisen ja tasa-arvon kanssa tissien heiluttelulla tuntuu olevan kovin vähän tekemistä. Ei pidä käsittää väärin. Olen hyvin pitkälti tissien heiluttelun kannalla, mutta voidaanko siitä sitten ihan rehellisesti puhua ekshibitionismina, eikä leikkiä, että oikeasti ihon vilauttelu korseteissa on jotenkin voimaannuttavaa toimintaa. Näyttäkää minulle yksi tiensä pörssiyhtiön hallitukseen keikistellyt burleski-harrastaja, ja minä näytän teille rehellisen keskustapoliitikon.

Oikeastaan oli vain ajan kysymys, koska yli maailman keski-ikäisten tarhantätien menopaussin lailla pyyhkäissyt burleski-huuma kantautui myös elokuvamaailman päättävien elinten tietoisuuteen. Lopulta joku ymmärsi, että höyhenistä ja hapsuista olisi tahkottavissa hieman rahaa, ja lopun ajat olivat käsillä. Harmillisesti suuren budjetin Hollywood-elokuvien valmistumisessa kestää aina sen verran kauan, että jopa seduloissa juoksevat keravalaiset ovat tällä välin tajunneet siirtyä seuraavan villityksen perässä toisaalle. Näin ollen vuonna 2010 valmistunut Steve Antinin Burleski (Burlesque) oli jo syntyessään vanhentuneempi kuin alkuperäiset osat Cheristä. 

Ajoituksensa lisäksi, mikä muu Burleskissa sitten on vialla? Noh, aika pitkälti kaikki. Elokuvaan on koottu kaikki ryysyistä rikkauksiin -tarinoiden latteudet ja musiikkielokuvien korneimmat puolet yhteen ylipitkään pakettiin. Lisäksi, jos pääosaan valitaan uraansa piristysruisketta hakeva laulutähtönen ja vanhan liiton kurppa, voidaan elokuvan innovaatio-ratiolle ennustaa hyytäviä lukemia jo alkutekstien aikana. Eikö todella kukaan tuotantotiimistä ollut nähnyt Glitteriä (2001) tai Crossroadsia (2002)? Koska elokuvantekijöiden benchmarkkaus varoittavien esimerkkien varalta oli jäänyt selvästi puolitiehen, olen ottanut vapaudekseni merkata vaaranpaikat/kliseet valmiiksi seuraavaa vastaavaa elokuvatuotantoa silmälläpitäen. Ihan siltä varalta, että joku tuottaja rapakon takana lukee kehnoja suomalaisia elokuvablogeja.

No niin. Burleskissa Christina Aguileran (check) esittämä lahjakas, mutta aliarvostettu (check) Ali lähtee pikkukaupungista (check) suureen maailmaan (check) noustakseen supernovana viihdemaailman tähtitaivaalle (check). Tätä tavoitellessaan hän luonnollisesti päätyy vanhan legendan (check) Tessin (#nowthatcherisdead) klubin ovelle ja saa töitä tarjoilijana (check). Ali rakastuu köyhään mutta lahjakkaaseen työtoveriinsa (check), deittailee komeaa, mutta kieroa miljardööripahista (check) ja lopulta raivaa tiensä narttujen ja vastoinkäymisten ohi lavalle (check). Siinä sivussa pelastetaan Cherin ura (check).

Tämän juonellisen köykäisyyden antaisi ehkä anteeksi, jos a) kyseessä olisi ooppera tai b) leffan kokonaiskesto ei olisi piinaavat 119 minuuttia. Itse asiassa tuokaan ei kyllä ole totta. Juoni saisi heikkoutensa anteeksi, jos elokuvassa olisi edes yksi osa-alue kohdillaan, mutta kun ei ole. Tanssi- ja laulunumerot ovat piinaavan tylsiä ja Christinan tanssiyritykset herättävät enemmän myötähäpeää kuin Pääministerin morsiammen lukeminen selvinpäin. Lavastuksessa on menty perse edellä puuhun, sillä ei ole mitään jakoa, että rahahuolissa kituuttavalla klubilla olisi todellisuudessa varaa luoda niin käsittämättömiä puitteita kymmenille eri tanssinumeroilleen. Katsojakokemusta eivät myöskään varsinaisesti pelasta näyttelijänsuoritukset, joista aivan erityisen maininnan ansaitsee Aguilera luotaantyöntävällä kuvauksellaan pikkukaupungin hutsusta. Christinalla on suorastaan rihannamaisia vaikeuksia muistaa ja lausua korneja onelinereitaan ja lisäksi tämän säkkipillin annetaan vinkua koko elokuvan läpi paskoja R'n'B -sovituksiaan 1950-luvun hoochie-rytmeistä. Lopputulos tihkuu yhtä paljon erotiikkaa, kuin päiväkahviseuraa Lohjan paikallislehden sivuilta hakevat peräkammarinpojat. Lopulta elokuvan suurimmaksi vetonaulaksi nousee ihmetys siitä, että miten helvetissä 105-vuotias Cher voi edelleen olla koko elokuvan kuumin kissa.

Burleski on kollegani Branchin sanoja lainaten helvetinmoinen vässykkäversio Showgirlsistä. Ilmassa leijuu vieno lupaus lihaisasta ilosta, mutta mitään ei vilahda. Toisin sanoen elokuvassa ei näy tissin tissiä, ei tasselin tasselia. Oikeastaan elokuva onkin takavuosien yllätysoksennus Coyote Ugly (2000), johon on yritetty saada ripaus Moulin Rougen (2001) glamouria. Burleskin vertaaminen Baz Luhrmannin mestariteokseen on kuitenkin sama kun vertaisi Johanna Tukiaista Paris Hiltoniin. Moulin Rougessa oli draamaa, romantiikkaa ja villejä kuvioita, Burleskista käteen jää vain se toive, että josko nyt jo 2010-luvulla joku voisi tehdä elokuvan, jossa naisella on mahdollisuus parantaa pelikorttejaan elämässään muutenkin kuin strippaamalla tai naimalla saatanasti rahaa. 

Deadlock