Näkemättä timanttia: Fast & Furious 6

Kuten blogimme Näkemättä paskaa -osiosta olette saaneet oppia, ei elokuva-arvostelun teko välttämättä vaadi elokuvan katsomista etukäteen. Nyt Huonojen elokuvien kerho esittelee jälleen uuden näpsäkän ja napakan tavan kertoa mielipiteensä elokuvasta lukijoilleen. Hyvät ystävät me tarjoamme teille uuden osion, joka kulkee nimellä: Näkemättä timanttia.

Näkemättä timanttia -elokuvaksi soveltuu erityisen hyvin jonkin tietyn ja varsin kliseisen elokuvagenren tuotos. Sanotaan nyt vaikka action-elokuvat. Kaikkihan ne on samanlaisia. Kräsh, boom, bang jne. Genren sisältä valitaan jokin alalaji, sanotaan nyt vaikka autoiluelokuvat. Autoja, naisia, kaahausta… Alatteko huomata, kuinka tämä arvostelulaji rakentuu? Parhaaseen lopputulokseen päästään, jos elokuva sattuu kuulumaan johonkin trilogiaan tai muuhun elokuvasarjaan. Niin kuin nyt vaikka vasta valkokankaalle pärähtänyt Fast & Furious 6.

On sanomattakin selvää, että olen odottanut tätä elokuvaa vesi kielellä jo jonkin aikaa. Aikataulullisista syistä (lue: päivätyö ja kaameat krapulat viikonloppuisin) en kuitenkaan ole vielä ehtinyt Finnkinolle pennejäni tämän elokuvan osalta lahjoittaa. Mutta koska olen täysin varma lopputuotoksen timanttisuudesta, otan vapaudekseni kirjoittaa siitä arvostelun jo etukäteen.

Muutaman toivomisen varaa jättäneen elokuvan jälkeen F&F-saaga on jälleen tulessa! Nyt on saatu vanha jengi koolle jälleen ja meno on sen mukaista. Bahaman rannan löhöilystä Vinkku (maailman man crush -tilaston #1) kumppaneineen revitään taas kaahailemaan autolla jonkun täysin keksityn syyn perusteella. Juonta elokuvassa ei ole nimeksikään, mutta ketäpä se kiinnostaa, kun elokuvassa on hienoja ja saatanan nopeita autoja ja usein vielä siihen kaupan päälle kinkkua tiskissä. Varaukseton tykkäys!

Näyttelijäntyö on sekin taattua timanttia. Walkerin Paulin silmät hohtaa sinisenä, kuin Karibian meri ja tiukka tuijotus on tallessa. Elokuvassa tosin Diesel pääsee esittelemään tunneskaalaansa aivan uudella tasolla, kun Letty palaa geimeihin! You don't turn your back on family! Joo, mä en kyllä kääntäisi selkääni koskaan Dieselille.

Elokuvan räjähdysvoima on viety saagan kuudennessa osassa täysin uudelle tasolle. Räjähdyksiä, takaa-ajoja, sinkoja ja taas ajetaan kilpaa jonkin suurkaupungin kaduilla ja kukaan ei puutu asiaan, koska Vinkku on ÄIJÄ! Uusimmassa megatuotoksessa ei kuitenkaan enää edes riitä pikku kumin polttaminen. Poissa ovat Tokio Driftin maalailevat maisemakuvaukset, nyt kaduilla käryää tankit! Siis tankkeja moottoritiellä takaa-ajossa! Ja kun tähän kaikkeen lisätään vielä ihka-aito käheä-ääninen ja mystinen sadistipahis, voi katsoja todeta vain yhden asian: So we meet again Mr. Bond!

Harvoin mitään elokuvaa suosittelen, mutta tässä olisi nyt teille sellainen! Elokuvan kokonaisarvosanaksi annan täydet viisi "huh huhia" viidestä!

Deadlock

Burleski

Aina silloin tällöin emansipaatiota keksitään myydä naisille uudessa paketissa. Burleskin tapauksessa tulisi kuitenkin varmaankin puhua schmemansipaatiosta, sillä naisten vapautumisen ja tasa-arvon kanssa tissien heiluttelulla tuntuu olevan kovin vähän tekemistä. Ei pidä käsittää väärin. Olen hyvin pitkälti tissien heiluttelun kannalla, mutta voidaanko siitä sitten ihan rehellisesti puhua ekshibitionismina, eikä leikkiä, että oikeasti ihon vilauttelu korseteissa on jotenkin voimaannuttavaa toimintaa. Näyttäkää minulle yksi tiensä pörssiyhtiön hallitukseen keikistellyt burleski-harrastaja, ja minä näytän teille rehellisen keskustapoliitikon.

Oikeastaan oli vain ajan kysymys, koska yli maailman keski-ikäisten tarhantätien menopaussin lailla pyyhkäissyt burleski-huuma kantautui myös elokuvamaailman päättävien elinten tietoisuuteen. Lopulta joku ymmärsi, että höyhenistä ja hapsuista olisi tahkottavissa hieman rahaa, ja lopun ajat olivat käsillä. Harmillisesti suuren budjetin Hollywood-elokuvien valmistumisessa kestää aina sen verran kauan, että jopa seduloissa juoksevat keravalaiset ovat tällä välin tajunneet siirtyä seuraavan villityksen perässä toisaalle. Näin ollen vuonna 2010 valmistunut Steve Antinin Burleski (Burlesque) oli jo syntyessään vanhentuneempi kuin alkuperäiset osat Cheristä. 

Ajoituksensa lisäksi, mikä muu Burleskissa sitten on vialla? Noh, aika pitkälti kaikki. Elokuvaan on koottu kaikki ryysyistä rikkauksiin -tarinoiden latteudet ja musiikkielokuvien korneimmat puolet yhteen ylipitkään pakettiin. Lisäksi, jos pääosaan valitaan uraansa piristysruisketta hakeva laulutähtönen ja vanhan liiton kurppa, voidaan elokuvan innovaatio-ratiolle ennustaa hyytäviä lukemia jo alkutekstien aikana. Eikö todella kukaan tuotantotiimistä ollut nähnyt Glitteriä (2001) tai Crossroadsia (2002)? Koska elokuvantekijöiden benchmarkkaus varoittavien esimerkkien varalta oli jäänyt selvästi puolitiehen, olen ottanut vapaudekseni merkata vaaranpaikat/kliseet valmiiksi seuraavaa vastaavaa elokuvatuotantoa silmälläpitäen. Ihan siltä varalta, että joku tuottaja rapakon takana lukee kehnoja suomalaisia elokuvablogeja.

No niin. Burleskissa Christina Aguileran (check) esittämä lahjakas, mutta aliarvostettu (check) Ali lähtee pikkukaupungista (check) suureen maailmaan (check) noustakseen supernovana viihdemaailman tähtitaivaalle (check). Tätä tavoitellessaan hän luonnollisesti päätyy vanhan legendan (check) Tessin (#nowthatcherisdead) klubin ovelle ja saa töitä tarjoilijana (check). Ali rakastuu köyhään mutta lahjakkaaseen työtoveriinsa (check), deittailee komeaa, mutta kieroa miljardööripahista (check) ja lopulta raivaa tiensä narttujen ja vastoinkäymisten ohi lavalle (check). Siinä sivussa pelastetaan Cherin ura (check).

Tämän juonellisen köykäisyyden antaisi ehkä anteeksi, jos a) kyseessä olisi ooppera tai b) leffan kokonaiskesto ei olisi piinaavat 119 minuuttia. Itse asiassa tuokaan ei kyllä ole totta. Juoni saisi heikkoutensa anteeksi, jos elokuvassa olisi edes yksi osa-alue kohdillaan, mutta kun ei ole. Tanssi- ja laulunumerot ovat piinaavan tylsiä ja Christinan tanssiyritykset herättävät enemmän myötähäpeää kuin Pääministerin morsiammen lukeminen selvinpäin. Lavastuksessa on menty perse edellä puuhun, sillä ei ole mitään jakoa, että rahahuolissa kituuttavalla klubilla olisi todellisuudessa varaa luoda niin käsittämättömiä puitteita kymmenille eri tanssinumeroilleen. Katsojakokemusta eivät myöskään varsinaisesti pelasta näyttelijänsuoritukset, joista aivan erityisen maininnan ansaitsee Aguilera luotaantyöntävällä kuvauksellaan pikkukaupungin hutsusta. Christinalla on suorastaan rihannamaisia vaikeuksia muistaa ja lausua korneja onelinereitaan ja lisäksi tämän säkkipillin annetaan vinkua koko elokuvan läpi paskoja R'n'B -sovituksiaan 1950-luvun hoochie-rytmeistä. Lopputulos tihkuu yhtä paljon erotiikkaa, kuin päiväkahviseuraa Lohjan paikallislehden sivuilta hakevat peräkammarinpojat. Lopulta elokuvan suurimmaksi vetonaulaksi nousee ihmetys siitä, että miten helvetissä 105-vuotias Cher voi edelleen olla koko elokuvan kuumin kissa.

Burleski on kollegani Branchin sanoja lainaten helvetinmoinen vässykkäversio Showgirlsistä. Ilmassa leijuu vieno lupaus lihaisasta ilosta, mutta mitään ei vilahda. Toisin sanoen elokuvassa ei näy tissin tissiä, ei tasselin tasselia. Oikeastaan elokuva onkin takavuosien yllätysoksennus Coyote Ugly (2000), johon on yritetty saada ripaus Moulin Rougen (2001) glamouria. Burleskin vertaaminen Baz Luhrmannin mestariteokseen on kuitenkin sama kun vertaisi Johanna Tukiaista Paris Hiltoniin. Moulin Rougessa oli draamaa, romantiikkaa ja villejä kuvioita, Burleskista käteen jää vain se toive, että josko nyt jo 2010-luvulla joku voisi tehdä elokuvan, jossa naisella on mahdollisuus parantaa pelikorttejaan elämässään muutenkin kuin strippaamalla tai naimalla saatanasti rahaa. 

Deadlock

Twilight-Houkutus

Väitän, että Stephanie Meyerin kirjoihin perustuva elokuvasaaga glitteripojan ja olmitytön seikkailuista on pilannut nykynuorisolta sekä vampyyrielokuvat että romanttiset elokuvat. Väitteeni perustuu toki osin lähestyvän keski-iän tuomaan moraaliseen kiukkuun, mutta minulta löytyy myös elokuvallisia perusteita.

Twilight-Houkutus (2008) kertoo Bellasta (Kristen Stewart), joka muuttaa isänsä luokse Washingtonin osavaltiossa sijaitsevaan Forksin pikkukaupunkiin. Bella tapaa koulussa eksentrisesti käyttäytyvän Edwardin (Robert Pattinson), joka paljastuu vampyyriksi. Bella saa asian selville yhdistämällä Edwardin kummallisuudet Googlen ja kirjojen avulla tekemänsä tutkimustyön löydöksiin. Twilightin universumissa ei ilmeisesti tunneta mytologioita tai kauhuelokuvia. Edward kuuluu Cullenin hippivampyyriperheeseen, joka elättää itsensä syömällä pörröisiä metsän eläimiä. Kaikki vampyyrit eivät tietenkään jaa samaa ideologiaa ja elämäntapaa. Tästä tietysti tulee ongelmia, kun nolon larppaajan näköiset, ei niin hipit vampyyrit eksyvät Forksin laitamille.

Twilight kirjoittaa vampyyrimytologiaa uudelleen, mutta ei kovinkaan hyvällä menestyksellä. Elokuvassa toki viitataan kliseisiin, mutta kun kliseet on jätetty jo aika päiviä sitten pois muistakin aihepiiriä sivuavista tuotoksista. Meyerin lisäys tuntuu olevan ainoastaan vampyyrien reaktio päivänvaloon. Twilightissä vampyyrin iho alkaa auringonvalossa kimaltamaan, mikä voittaa tahattoman komiikan vuosituhatpalkinnon.

Ennen muinoin eli 1990- ja 1980-luvulla asiat olivat toisin. Veren vangit (Interview with the Vampire) sai ensi-iltansa vuonna 1994. Elokuva oli toki roolitettu pinnalla olleilla nuorilla miesnäyttelijöillä, mutta siinä sentään oli virtasi hurme ja vampyyrit olivat oikeita vampyyrejä, eivätkä oravaa järsiviä hippejä. Auringonvalo ei saanut vampyyria kimaltamaan, vaan palamaan poroksi. Jatko-osa on tosin melko luotaantyöntävää katsottavaa, mutta aina ei voi voittaa. Sitten tuli Blade (1998), jossa Wesley Snipes pätki rumia verenimijöitä. Se oli, ja on edelleen todella kova elokuva. Kun mennään 1980-luvulle, niin vuodelta 1987 löytyy kaksi mainitsemisen arvoista lajityypin yksilöä, eli Joel Schumacherin ohjaama The Lost Boys ja Kathryn Bigelowin ohjaama Near Dark. Näitä elokuvia yhdistää se, että kaikesta huolimatta ne eivät ole vampyyrielokuvan vässykkäkevytversioita, kuten Twilight. Lisää verta ja vähemmän nössöilyä, sanon minä.

Mitä tulee romantiikkaan, niin Twilightin opetus teineille on se, että ihana hanipuppeli voi hetkessä muuttua raivoavaksi hirviöksi, joka repii pään irti. Näin voi käydä esimerkiksi intiimissä kanssakäymisessä. Stalkkaaminen toisten ihmisten makuuhuoneissa osoittaa kiintymystä ja tämähän ei haittaa, kun on tosi rakkaus kyseessä. Olen ehkä vanha ja tylsä, mutta mielestäni lähestymiskielto ei olisi tässä tapauksessa liioittelua. Onhan teinielokuvien romantillisuus aina ollut ulkokohtaista ja muutenkin aika hanurista, mutta Twilight pyrkii selvästi olemaan hieman ylevämpi tuotos, onhan siinä Claude Debussyn musiikkia ja kohtaus kukkaniityllä. Aivan ihanaa.

Elokuva on sekä romanttisena että vampyyrielokuvana löysä kuin keravalainen teini yläasteen röökipaikalla. Osa elokuvan velttoudesta johtuu Kristen Stewartista ja Robert Pattisonista, jotka kommunikoivat pääasiassa tuijottamalla toisiaan, paitsi silloin kun Pattisonin roolihahmo stalkkaa Stewartin roolihahmoa tämän nukkuessa. Tuijottelu ja päänäyttelijöiden kyvyttömyys ilmaista mitään normaalilla tunneskaalalla alkavat käydä pidemmän päälle rasittaviksi. Elokuva on kuvattu lähinnä siniharmaan värisuodattimen läpi, joka lisää entisestään elokuvan (heh heh) aneemisuutta. Tosin katsojan ei tarvitse pelätä, että tarina loppuisi kesken, sillä tätä elokuvallista herkkua on tosiaan tarjolla viiden osan verran.

Elokuvan loppuessa katsoja huokaisee helpotuksesta, mutta samalla käy hieman sääliksi Edwardia. Kuka haluaisi olla ikuisesti 17-vuotias? Onhan se aika perseestä.

Branch