Thor: The Dark World

Thor: The Dark World (2013) on jatko-osa vuonna 2011 valmistuneelle Thor-elokuvalle. Ensimmäinen osa oli sen verran hieno pläjäys, että Huonojen elokuvien kerho päätti tutustua myös Thor-elokuvien uusimpaan tulokkaaseen. Täytyy sanoa, että elokuva ei pettänyt odotuksia. Viihdyttävien ja kohtuullisten Marvel-filmatisointien rinnalla Thor pitää yllä sarjisfilmatisointien ikiaikaisia perinteitä eli vanhaa kunnon kusista elokuvakuvakerrontaa.

Elokuva alkaa ensimmäisestä Sormusten herra -elokuvasta lainatulla kohtauksella, jossa muinaisessa maailmassa asuu pahuuden kansa, Hemnes, jonka hyvät Thorin isin joukot voittavat jonkun täysin keksityn rihkaman (kutsukaamme sitä Expeditiksi) avulla. Samalla opimme, että pahikset ovat maailmoja syöviä sinisiä reptiliaaneja, joiden johtaja muistuttaa hämmentävästi omaa liskokeisariamme. Oletetussa ikiunessa uinuvat joukot eivät luonnollisestikaan himota mitään niin paljon, kun paluuta herruuteen ja avain voimien palaamiseen on mystisessä kirjahy... voimakentässä. Ja arvatkaapa vaan, kenen älykkönäyttelijättären takapihalle Expedit on vangittuna ilman kokoamisohjeita... Nataliehan se siinä.

Noh. Naisena, ja vielä kouluttautuneena naisena, Portmanin esittämän Janen on vaan ihan pakko sorkkia mystisiä voimia niitä kohdatessaan. Eihän siitä hyvä seuraa ja pian on Ässgardissa helvetti irti, kun pahat haltiat vyöryvät Star Trekistä varastamillaan aluksilla kohti Odinia. Edes kaikkinäkevä portinvartija Klippan (mistä sille maksetaan!) ei voi estää tonttujen hyökkäystä ja Odinin henki on vaarassa. Sitten tapellaan Ässgardissa, sitten hemnesin kotiplaneetalla Nockebyssä ja lopulta taas vaihteeksi Maassa, tällä kertaa Lontoossa. Jotenkin kamalan agressiivisesta ja sekavasta juonesta jää käteen lähinnä fiilis, että että nämä tämän elokuvan ruotsalaiskampaajat ovat LotR-serkkujaan äkäisempää sakkia ja muinaiset norskit ovat syöneet härskiintynyttä turskaa nimiä keksiessään.

Mutta voidaanko jo puhua tämän elokuvan pelastavasta enkelistä. Ilman Bad Ass Mother Fucker Lokia Thorin kakkonen vaipuisi kohti vääjäämätöntä unhoitusta viemärissä. Thor pullistelee uskottavasti ja rakastaa rajusti. Jane on nainen, Stella Skarsgård alasti ja loput tyypit turhia. Mutta Loki! Mahtava muotoaan morfaava, monistava ja siirtävä Loki, joka kusettaa ja vie Thoria ihan kuus-nolla alusta loppuun. Loki rakastaa äitiään ja vihaa isäänsä shakespearelaisella raivolla ja veljeä kohtaan välit on lämpimät kuin Nuorgam helmikuussa  Lokilla on hullun pitkä keppi tappeluun, eikä Ässgardin kovin äijä tarvitse mitään vasaraa. Mainitsinko jo, että Loki on oikeasti adoptoitu hemnesläinen. Siis aito reptiliaani!

Summa summarum. Thor: The Dark World sisältää juonta saman verran kuin Ikean Lack-mallisto puuta ja lähemmäs pohjoisten jumalten villiä raivoa pääsee nauttimalla kymmenen lihapullaa lapsiperheen vieressä kyseisen huonekalukaupan ravintolassa perjantai-iltana. Harvoin olen nähnyt pohjoisen mytologian kärsivän tämän tasoista hanuriraiskausta. Toisaalta elokuvassa on yksi kaikkien aikojen kovimmista pahiksista. Elokuvan loppuratkaisun myötä Thorin kolmonen menee suoraan odotuslistalle.

Thor: The Dark World:

2/5

3/5 

Branch & Deadlock

Ps. Ikea ei sponsoroinut tätä postausta.  Kuka helvetti tälläistä blogia ylipääntänsä sponsoroisi?!

Judge Dredd

Huonojen elokuvien kerho on jo usesti todennut, että 1990-luku ja sitä edeltänyt aikakausi oli surullista aikaa sarjakuvien saattamisessa valkokankaalle. Onneksi Judge Dredd (1995) ei tee poikkeusta. Samalla elokuvan kunniakkaana tehtävänä on jälleen kerran muistuttaa meitä kaikkia Sylvester Stallonen näyttelijänlahjoista. Elokuvana on Judge Dredd on toki hieman Mustanaamiota vähemmän sysipaska elokuva, mutta kyseessä on kuitenkin aito ysärikuratuote, joka on varastanut kuvastonsa Blade Runnerista, Mad Maxista sekä Kannelmäen Prisman leluosastolta.

John Wagnerin ja Carlos Ezquerran tulevaisuuden dystopiaan sijoittuva Judge Dredd on brittisarjakuvan tunnetuimpia luomuksia. (Kuuluisa sarjakuva onkin inspiroinut esimerkiksi helsinkiläisiä poliitikkoja viime talvena.) Sarjakuva kuvaa ydinsodan jälkeistä iloista postapokalypsimeininkiä, jossa ihmiskunta on asettunut asumaan valtaviin kaupunkikomplekseihin, Megacityihin. Megacityissä järjestyssä pitävät tuomarit, joille on annettu sekä poliisin että oikeuslaitoksen valtuudet. Vallan kolmijako onkin ihan homojen hommaa.

Elokuvassa Megacity 1:n järjestys on uhattuna, sillä Dredd lavastetaan syylliseksi murhaan. Samaan aikaan vankilasta karannut ex-tuomari Rico (Armand Assante) puuhastelee kulisseissa jotain pahaa. Tähän kuvioon on saatu sotketuksi mukaan myös kiintiönainen (Diane Lane) sekä Jar-Jar Binks, jota esittää Rob Schneider. Tämäkin juoni on vain kehys kaikenkarvaisille toimintakohtauksille, sillä käsikirjoitus ei ole se, mihin tässä elokuvassa on satsattu.

Heikoista raameistaan huolimatta Judge Dredd on elokuva, johon on palanut selvästi rahaa. Valitettavasti varannot on käytetty lavasteiden, erikoistehosteiden ja Stallonen rooliasun muovittamiseen. Ilmeisesti myös Etola on ollut yksi elokuvan rahoittajista. Tuotantotiimi on selvästi hallinnut myös muista elokuvista ideoiden varasta... anteeksi, lainaamisen. Tässäkin on tosin epäonnistuttu raskaasti, ja on ilmiselvää, että kaikki mahdolliset "lainaukset" ovat juolahtaneet mieliin aamuneljän aikaan kokkelin loputtua. Lopputuloksena 70 miljoonan dollarin elokuvan toteutus näyttää halvalta ja aika nololta.

Huonojen elokuvien kerhon käyttämän Judge Dredd-konsultin mukaan yksi elokuvan suurimmista virheistä on se, että arvon tuomari riisuu kypäränsä. Sarjakuvissa näin ei koskaan tapahdu. On kyllä totta, että Stallonen näyttelijäsuoritus ei olisi ainakaan huonontunut kypärä päässä, sillä herran näytteleminen on yhtä muovista kuin tämän rooliasu. Tosin turhaanhan tässä Stallonea moititaan. Harvempi kasarilla uransa huipulla ollut toimintatähti on yleisesti loistanut enää ysärillä. Paska vuosikymmen, ei voi mitään. Kyllä tässä jäädään aika jälkeen Rambosta ja kovimmista Rocky-elokuvista.

Rob Schneider tekee roolin täysin turhana tyyppinä, joka ei valitettavasti kuole elokuvan aikana. Tämä on todella harmillista. Harmillista on myös se, että Rob Schneider tekee edelleen elokuvia. Armand Assante näyttelee Ricoa. On hieman vaikeaa ottaa vakavasti tyyppiä, jonka nimestä tulee mieleen lähinnä brasilialainen miesprostituoitu. Olemme myös pohtineet, millä ilveellä Max von Sydow ja Jürgen Prochnow ovat päätyneet tähän elokuvaan. Oletettavasti on ollut kyse rahasta. Rahaisan palkkion lisäksi mieleen tulevat uhkailu ja kiristys. Ehkä jonkun perheenjäsenen kidnappaus. Ei voi tietää. Diane Lane on ainoa vähänkään luonteva näyttelijä koko elokuvassa. Se ei valitettavasti pelasta paljoakaan.

Tällä kuralle on  kuitenkin vaihtoehto, nimittäin Pete Travisin ohjaama Dredd (2012), jossa Dreddin roolissa nähdään Carl Urban, kypärä päässä tietenkin. No, allekirjoittaneelle päähinekysymys on ihan se ja sama, mutta kyseessä on oikeasti yksi tämän vuosikymmenen hienoimpia toimintaelokuvia. Siis ihan oikeasti, ilman hipsteripersesarkasmia.

 Judge Dredd:

4/5

4/5 

Branch