Only God Forgives

Edesmennyt suomalainen nyrkkeilijä Tony Halme muistetaan paitsi Tuksun kuvitteellisena poikaystävänä, myös menestysromaanistaan ”Jumala armahtaa, minä en”. Ohjattuaan uskomattoman hienon elokuvan Drive (2011) Nicolas Winding Refn tarvitsi hieman aikaa itselleen ja otti Halmeen esikoisteoksen lukemistoonsa. Mestariteoksesta innoittautuneena tämä Hollywood-elokuvan uusi messias tajusi, että kuten kirjan voi kirjoittaa ilman juonta, voi myös elokuvan tehdä ilman tarinaa. Lopputulos on nyt mäjähtänyt valkokankaalle ja kantaa ylpeänä nimeä Only God Forgives (2013). Se on kuulkaa hyvä, että edes joku uskoo anteeksiantoon, sillä itse en tämän tuuban nähtyäni löydä sisäistä pikku kristittyäni sitten millään.

Elokuva alkaa (lupaavasti) thai-nyrkkeilysalilta Bangkokista, jossa Julian (Winding Refnin uusin luottomuusa Ryan Gosling) kannustaa nuoria miehiä potkimaan toisiaan pataan ja diilaa samalla vähän kamaa. Samaan aikaan Julianin veli Billy (Hercule Poirot -filmatisoinneista tuttu Tom Burke) raiskaa ja tappaa piripäissään 16-vuotiaan prostituoidun. Paikallinen poliisipäällikkö ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja kostolla sekä verellä koristeltu kissa ja hiiri -leikki Billyn klaanin ja poliisin välillä voi alkaa.

Elokuvassa voisi olla paljon aineksia hyvään. On Ryan Gosling, on Bangkokin neonvaloja, on kuumottava soundtrack, joka suorastaan kutsuu naisia riisumaan vaatteensa jo elokuvateatterin ovella, mutta vituiksihan se sitten kuitenkin menee ja leffa päätyy tämänkin blogin asialistalle.

Jos Drive oli vuorosanoiltaan niukka elokuva, niin Only God Forgives on äänekäs kuin tuopille lähiökuppilassa seuraa pitävä perus-Raimo. Näyttelijät avaavat suunsa ainoastaan sylkeäkseen ulos mitä mielikuvituksellisimpia rivouksia. Dialogi on välillä sitä luokkaa, että katsoja kuvittelee tanskalaisen ohjaaja-käsikirjoittajan tilalle kuusitoistavuotiaat amispojat röökipaikalta. Tisseille ja sukupuolielimille tulee elokuvan aikana opittua monta uutta ilmausta ja tietous erilaisista seksuaalisista perversioista karttuu kiitettävästi matkan varrella. Leffa on myös varmasti miesasiamiesten mieleen, sillä elokuvan kaikki naishahmot ovat lähtökohtaisesti enemmän tai vähemmän piltsibisneksessä mukana.

Muutenkin elokuva pelaa lähinnä halpahintaisilla stereotypioilla Thaimaasesta. Bangkokista elokuva maalaa kuvan valtavana slummina, jonka katukuvaa hallitsevat alaikäiset shemale-prostituoidut, ja jonka talous pyörii yksin länkkäreiden omistamien kinky-klubien varassa. Poliisi on luonnollisestikin täysin omia ihmeellisiä orientteja kunniakäsityksiään seuraava uskonlahko ja koko kaupunki elää ja hengittää herskaa. Ohjaajalle vinkiksi, että seuraavassa elokuvassa voisi nostaa vielä Thaimaan piraattiteollisuuden, elintarvikealan modernin orjuuden ja maassa jylläävän HIV-epidemian asialistalle. Thaimaan matkailunedistämiskeskus kiittää!

Kliseekabareen ohessa pysähdytään unenomaisiin ja hidastettuihin kohtauksiin sokkeloisilla käytävillä. Välissä palataan poliisien joulujuhlan karaoke-iltaan, jossa ilmoille kajahtavat thai-laulut rakkaudesta. Seuraavassa kohtauksessa silvotaan taas käsiä irti. Takaperin puhuvat kääpiöt ehkä puuttuvat, mutta muuten Lynchin tuotanto on kyllä katsottu uskollisesti läpi. Tähän päälle lyödään seksuaalisesti epävarma päähenkilö, sadistinen veli sekä vähemmän hienovaraisesti esitetyt vihjaukset huumesuvun matriarkan (Kristin Scott Thomas) ja tämän poikien välisestä insestistä, aivan kun ohjaaja ei olisi osannut päättää, mikä kamaluus tai trauma katsojan silmille seuraavaksi isketään. Kaiken tämän aikana kukaan ei myöskään tiedä, mitä ohjaaja haluaa elokuvallaan sanoa.Tuskin Winding Refn itsekään.

Elokuvan katsottuaan fiilis on kuin thaimaalaisen katukeittiön jäljiltä: seurauksena paha olo ja pari päivää kestävä vitutus.  Branchin sanoin: Mikä helvetti näitä pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattamia elokuvaohjaajia oikein vaivaa?

Deadlock